Naapurin Madame F. ja hiljaisuus

Viime elokuussa se tapahtui. Juuri viikko aikaisemmin olimme hyvästelleet naapurin madamen. Melkein heti kotiin savuttuamme saimme suru-uutisen kylästä: Madame F. oli menehtynyt pitkälliseen sairauteensa.

Kun saavuimme lokakuussa taas talolle, kivinen pikkukatumme oli hiljainen. Madame F:n tututuksi tullut vilkas ääni, joka oli peräti katumme tunnusmerkki, oli hävinnyt. Samaten joka-aamuiset kohteliaat, mutta sopivan tuttavalliset tervehdykset avoimesta ikkunasta puuttuivat. Ei hän myöskään istunut iltaisin kadulla muovituolissaan rupattelemassa ohikulkijoille. Keittiötämme vastapäätä Madamen kauniinsiniset ikkunaluukut pysyivät surullisesti suljettuina. Katse törmäsi niihin tuon tuostakin ja toi mieleen kylän menetyksen. Näin oli elokuusta syyslomaan, jouluun, uuteen vuoteen, aina helmikuuhun saakka.

Helmikuussa ikkunaluukut avattiin, raikasta ilmaa päästettiin asuntoon ja vanhoja huonekaluja alettiin kantaa kadulle. Asunnon avoimista ikkunoista kiiri kadulle ahkeria työnteon ääniä pitkälle iltayöhön, remonttia! Meille selvisi, että asunnon oli ostanut eräs paikallinen nuorehko nainen ja pian jo pääsimmekin häntä tervehtimään. Liuta kylän nuoria miehiäkin, muuttoporukkaa, tuli samassa tutuiksi ainakin kasvoiltaan.

Uudella naapurilla on pitkä matka kylän tietotoimistoksi ja katuvahdiksi, jollainen täältä nyt taitaa puuttua, mutta ehkä hän ei sitä samaa pestiä kaipaakaan. Hänellä linee omanlaisensa elämä, jota me nyt pääsemme hänen kanssaan jakamaan, tahtoi hän tai ei. Hänkin tulee meidän elämämme kiemuroista jossain määrin tietoiseksi tällä kadulla, jolla puhelimen soidessa tulee aina mietittyä, onko se meidän vaiko naapurin. Naapurin seinäkellon mukaan voimme myös päätellä aikaa - kuten kyläkellonkin soinnista.

Ihanaa, kun aamulla herään, avaan ikkunan ja vastapäisessä ikkunassa - itse asiassa vain parin metrin päässä -on hyvin pian ystävällinen naapuri toivottamassa hyvää huomenta kera iloisen hymyn! Elämä jatkuu. Meitä lohduttaa myös se, että onnistuimme ostamaan uuden naapurin myyntiartikkeleiden joukosta Madame F:n entisen keittiön pöydän kera provencelaistuolien. Niin pöytä kuin tuolitkin olivat aivan sellaisia, kuin olimme keittiöömme toivoneetkin. Ja nyt ne löytyivät naapurista, lisäksi antaen meille suloisen muiston pitämästämme madamesta!

Emmanuel

Käyn hetkeksi aikaan, jolloin olimme saaneet ostotarjouksemme hyväksytyksi talostamme. Yhtiömuotoisesta talonomistuksesta johtuen talollemme eli yhtiöllemme tuli keksiä nimi ennenkuin saimme talon kauppakirjat tehdyksi.

Kuten nimen antaminen yleensäkin, myös tämä tilanne oli haastava. Tahdoimme talollemme ensisijaisesti raamatullisen nimen. Nimen tuli olla merkityksellinen ja jotenkin kertova tai herättelevä myös mm. ohikulkijoille jotka näkisivät talon nimen sen pääovessa. Sen tulisi mielellään kuvastaa sitä kiitollisuutta jota tunnemme "mökistämme", sitä ihmeenomaisuutta, jolla talo päätyi käsiimme ja sitä lepoa ja siunausta, jota sen kautta koemme ja tahdomme myös muille jakaa.

Ei vaan keksitty, vaikka nimiä heiteltiin ees taas, kunnes...kaksi perheenjäsentämme sai yhtäkkisen varmuuden toisistaan tietämättä. Kumpikin tuli luokseni erikseen ja itsekin vähän hämillään esittämään, että nimen tulisi olla Emmanuel. Hämmästyin yhtä paljon, kuin itse "viestinsaajatkin" tätä muka-yhteensattumaa. Päätimme uskoa sitä mitä meille oli näin osoitettu ja nimesimme talomme sen mukaan. Mitä enemmän asia ehti hautua, sitä tyytyväisempiä olimme nimivalintaan.

Tyytyväisyytemme kumpuaa siitä, että Emmanuel on alunperin hepreankielinen nimi: עִמָּנוּאֵל ja tarkoittaa "Jumala kanssamme". Se on yleisen tulkinnan mukaan yksi Jeesuksen jumaluutta alleviivaavista nimistä, ja se mainitaan profetian yhteydessä myös uuden testamentin puolella. Tässä nimessä yhdistyy mielestämme oivallisesti se, miten toivomme ja rukoilemme Jumalan olevan kanssamme kaikessa mitä teemme - myös tuossa talossa. Toivomme, ettemme ikinä unohtaisi niitä ihmeitä - tuo talo mukaan lukien - joita olemme saaneet kokea perheessämme ja avioliitossamme sen jälkeen kun ryhdyimme etsimään Jumalan tahtoa. Tämä nimi muistuttakoon meitä siitä omalta osaltaan. Toivomme myös, että emme koskaan unohtaisi myöskään sitä, kuinka Jumalan lahjat lisääntyvät niitä jaettaessa. Sitäkin monistumisen iloista ihmettä olemme jo saaneet ihastella emmekä koskaan tahdo sitä unohtaa. Ja kaiken lisäksi tahdomme muistaa, että Jumala on kanssamme tuli mitä tuli. Oli meillä tämä talo, tai ei, oli meillä se lyhyen tai pitkän aikaa. Se on kaikki Herran hallussa.

Yllä kuva Jeesus-patsaasta arvonimellä Emmanuel, Grassen parfyymipääkaupungin katedraalissa Cathédrale Notre-Dame-du-Puy de Grasse. 

Lähtökuopissa uuteen kesään Emmanuelissa

Kotona nurkat täyttyvät nyssyköistä ja siivous hankaloituu päivä päivältä. On hotellilaukkua, laiva-, juna- ja autolaukkuja, talolle vietävien tavaroiden laukkuja, eväitä, lääkkeitä, uusia ja vanhoja vaatteita, kenkiä...- ja muistilistoja! Listoja listojen perään. Yksi talonvahdille, yksi isovanhemmille, monta meille pakkausavuksi ja jokaiselle perheenjäsenelle oma lista ennen matkaa tehtäviä hommia varten jne.

Kyllä tämä tästä selkiintyy, mutta sitä ennen tahti kiihtyy kuun lopun lähestyessä.

Pakatessa intoilemme uudesta kokemuksesta, joka meitä odottaa Saksasta lähtien. Ensikertaa ajamme auton junaan osana matkaamme. Hampurista Bolzanoon matkan on tarkoitus käydä mukavasti junavaunussa kellien. Odotamme sitä innolla. Monta vuotta olemme jo posottaneet moottoriteitä niin Saksan kuin Alankomaidenkin kautta etelää kohti ja taas takaisin. Se on aika hermostuttavaa ja puuduttavaakin parin ensimmäisen kerran jälkeen.

Onpas hauska nyt tänä vuonna vaikka pelata perheen kesken pelejä sen sijaan, että silmä tarkkana vahdataan liikennettä Saksan moottoriteillä ja seisotaan iänikuisissa liikenneruuhkissa juuri siellä, missä matkan olisi olettanut kulkevan joutuisasti! Useana vuonna Saksan läpi on näet ollut hankalinta päästä jatkuvien tietöistä johtuvien pullonkaulojen vuoksi. Jonot matelevat ja väki kyllästyy, aikataulut venyvät ja ajopäivät tuntuvat erityisen raskailta. Nyt on siis ehkä toisin!

Rivieralla sataa

Täällä kotona vielä pakkaamme kesää varten ja nautimme kesäilmoista. Samaan aikaan kesäkohteessamme Provencessa sataa ja lämpötilat liikkuvat 15-18 -asteen tietämillä.

Toukokuisten Cannesin filmifestivaalien aikaan kuulemma sataa hyvin usein, kuulimme eräältä paikallistuneelta suomalaiselta jo vuosia sitten. Ei sillä, että filmifestivaalit ja siellä tähtösten kastuminen minua kiinnostaisivat. Tieto on jäänyt mieleen, sillä olen ollut niin kauan kuin muistan, täysin lääpälläni pitkään kuumaan kesään ja tuollainen sadekausi poikkeaa käsityksestäni Rivieran kesästä. Kyllä se siis ohi menee eikä välttämättä merkitse kylmää kesää.

Hyvänä puolena tässä sadekaudessa näen sen, että terassimme kasvit, kukkaset ja yrtit saattavat säilyä siis elossa saapumiseemme saakka! Viime vuonna menetimme aika monta kukkasta alkukevään hellekauden johdosta. Nyt siitä ei liene huolta.

Jännä nähdä, millainen kesäkuu meillä tulee olemaan. Viime vuonna saavuimme vasta lähempänä kuun puoliväliä kylään. Nyt availemme ovia siellä jo aivan kesäkuun alussa. Oletan keskivertopäiviä, 18-21 -asteen tienoilla ja viileähköjä iltoja, kuin Suomen kesässä. Viime vuonna sää alkoi lämmetä ronskisti jo ennen kesäkuun loppua ja helle sitten kerran alettuaan jatkui tosiaan koko kesän pitkälle ohi meidän lähtömme elokuun alussa. Kuumin aika oli oikeastaan vasta edessäpäin, kun me jo lähdimme syksyä kohti takaisin pohjoiseen!

Poisson d'Avril - aprillikalat

Ranskalaisissa supermarketeissa oli pääsiäsen aikaan tarjolla pääsiäismunien, -pupujen ja -kanojen lisäksi suklaakaloja, Poisson d'Avril. Ne liittynevät varsinaisesti aprillipäivään, joka tänä vuonna limittyi pääsiäiseen varsin tiiviisti.

Meillä nämä suklaakalat syötiin iloisesti pääsiäissuklaina, mutta niiden innoittamina lapset innostuivat lisäksi leikkimään ranskalaislasten aprillipilaleikkiä, jossa salaa teipataan paperikaloja aikuisten tai kavereiden selkään ja jos sen onnistuu huomaamatta tekemään, teippaaja huutaa riemusta.

Minulle ei ole selvinnyt, mistä moinen kala-teema on saanut alkunsa, mutta hauskaa tuntui lapsilla olevan. Kalahan on vanha kristillinen symboli ja siten ei oltu niitä syödessä ihan hakoteillä pääsiäisenkään teemasta.

Vähän erilainen pääsiäinen

Noniin, toinen pääsiäisemme Emmanuelissa on vietetty. Se oli viileä ja kiireinen, mutta loma on aina loma ja olo on virkistynyt.

Saavuimme pitkäperjantai-iltana sen verran myöhään, että niin toivomaani messuun ei ollut kellään voimia lähteä, vaan peti kutsui koko perhettä heti kun kupu oli täysi. Se oli sääli tietysti. Ehkä ensi vuonna pääsemme ajoissa perille eikä tarvitse käyttää pitkäperjantaita matkustamiseen.

Vastassamme oli kodikas kokkauksen tuoksu ja lämmin talo

Jo alkuviikosta Emmanueliin saapuneet isovanhemmat olivat lämmittäneet taloa sen vaatimat 3-4 päivää ja laittaneet meille paikallisen supermarketin tarjonnasta brittiläis-ranskalaisen "fish-pie"/parmentier de poisson -luomuksen, jossa perunamuusitaikinan alla valkoviinikastikkeessa kelli kampasimpukkaa, katkarapuja, erilaisia kalapaloja ja kananmunaa. Tämä oli minulle uusi ruokatuttavuus. Kokeilenpa itsekin keretessäni, sen verran inspiroivaa se oli. Jospa kesällä, vähemmällä muusikerroksella, niin on kevyempi.

Pääsiäisaamun messu

Pääsiäispäivänä kirkonkellot tosiaan kutsuivat messuun tavalliseen tapaan ja mekin sinne riensimme - vaikka melkein myöhästyimme kesäaikaan siirtymisen vuoksi. Se oli jäänyt meiltä täysin huomaamatta. Noh, kerkisimme silti, vaikkakin ilman aamiaista. Kirkko oli tietysti myöhäisen saapumisemme aikaan jo sen verran täysi, että kirkkosaliin ei ollut toivoa mahtua. Kuitenkin iloksemme saimme istumapaikat parvelta. Siellä olikin oma tunnelmansa, hieman syrjässä kaikesta. Istuimme rapistuneen, mutta kauniisti kaartuvan katon alla katsellen kirkkokansaa alhaalla kirkkosalissa. Aivastelimme holvikaarista pudonneen kalkkirappauspuuterin pöllytessä kaiteilta, joihin oli vähän nojattava, jotta näki alas. Aurinko loisti taianomaisesti selkämme takaa kirkkosaliin violetti-vihreäsävyisen lasimaalausikkunan lävitse. Rippikoululaisten kaiverrukset kalkitussa kaiteessa muistuttivat siitä, ettei Ranskassakaan taida kaikki riparilaiset keskittyä aivan toivottavalla tavalla uskonopetukseen. Tosin löytyi sieltä useampi "Jesus je t'aime", mikä ilahdutti mieltämme.

Ranskan- ja latinankielisten kirkonmenojen jälkeen kirkkosalin kostea viileys vaihtui lempeästi lämmittävään kevätaurinkoon astuessamme kirkon edustan kirkkaaseen paisteeseen. Pappi asteli kuoripoikien jäljessä myös ulos tervehtimään seurakuntalaisia tuttuun tapaansa. Tällä kertaa hän jakoi lapsille kirkon edustalla pääsiäismunia samalla kun vaihtoi äänekkäästi ja iloisesti kuulumisia aikuisten kanssa. Meidänkin lapsemme kävivät rohkeasti hakemassa suklaansa kylän lasten joukossa.

Boucherie Chez Ludo ja viiden tähden kylmiöpalvelu

Pääsiäislammas oli hankittu isovanhempien toimesta jo alkuviikosta. Tai siis tilattu taloamme vastapäätä toimivalta lihamestarilta, Ludolta, jolta olemme ennenkin saaneet erinomaisen ystävällistä ja hyvänlaatuista palvelua. Lammas oli odottanut Ludon kylmiössä kunnes sitä tarvittiin ja nyt pääsi uuniin rosmariiniin, valkosipulin ja timjamin sekä anopin sinappikuorrutuksen kera. Tuoksu oli huumaava!

Erittäin kätevää muuten tällainen kollektiivinen palvelu, kun lihamestarin kylmiö voi toimia käytännöllisesti katsoen kaikkien kyläläisten jääkaappien jatkeena. Ludo on avoinna pyhäpäivisinkin sen verran, että väki kerkiää noutamaan tilaamansa tuotteet suoraan käyttöön. Kylässä ei siis ole huolia herkkien lihatuotteiden säilyvyydestä pyhiin.

Place du Clos olohuoneena

Lampaan kypsymistä odotellessamme asettauduimme kylän aukiolle ajeluttamaan poikamme kauko-ohjattavaa autoa. Aukio olikin mainio paikka tälle lelulle, joka sokkeloisessa ja nelikerroksisessa talossamme poikamme ajotaidoilla tuppaa törmäilemään seinästä seinään tai pyrkimään alas portaikkoja.

Siinä sitten silmäilimme lasten leikkiessä muita aurinkoista iltapäivää viettäviä; oli englantilainen krikettijoukkue valkeissa shortseissaan ja tyylikkäissä neulepaidoissaan, kylän arabimiehiä omissa porukoissaan, muutamia seurueita baarissa lounastamassa ja toisenkin englantia puhuvan turistiperheen lapset juoksentelemassa aukion hiekkakentällä. Tunnelma oli mukavan intiimi ja ystävällinen, vaikka kaikki samalla sallivat toisille oman rauhansa.

Jälkiruokakakku: Framboise et Chocolat Blanc sur Feuilleté Praliné

Lampaan jälkeen tarjoilimme kylän tasangolta Au Pain Gourmand -sokerileipomosta noutamaamme pääsiäiskakkua, vadelma-valkosuklaa-krokanttia, joka vei kielen mennessään. Käsittämättömän taitavasti tehty rapea, vaan ei kova, kinuskisen toffeinen ohut kerros vain puolen sentin paksuisen sokerikakkupohjan päällä, joka oli puolestaan levitetty ohuenohuelle suklaalevylle. Rapea praliini/krokantti antoi kakulle aivan ainutlaatuisen koostumuksen. Sen päällä sitten raikasta vadelma-valkosuklaamoussea ja koristeina pieniä pääsiäismunia sekä suklaaristikoita. Ei liian makea. Siihen voi yleensä kokemuksemme mukaan Ranskassa luottaa, kuten nytkin. Onneksi kakku oli pieni, niin ettemme kyenneet ylensyömään.

Pääsiäsipyhistä jäi hyvä mieli ja kiitollinen olo.

Kirkonkellot Roomassa

Olemme lähtökuopissa nokka kohti ranskalaiskylää osoittaen. Tarkoitus on saapua pitkänäperjantaina illan suussa Ranskaan. Toivomme kerkiävämme samana iltana vielä illan palvelukseen jo tutuksi tulleeseen oman kylän kirkkoon, vaan huomisiltana eivät kellot soikaan kutsuen väkeä kylästä palvelukseen, kuten olemme tottuneet.

Perinteen mukaan pitkäperjantaina  ranskalaislapsille kerrotaan, että kirkonkellot ovat lentäneet Roomaan ja siksi kellot eivät poikkeuksellisesti silloin soi. Sunnuntai-aamuna kellot raikaavat taas iloisesti, Jeesus on ylösnoussut - ja lapsille kerrotaan, että kellot ovat palanneet kotiin Roomasta ja tuoneet mukanaan suklaamunia!

Kirkonkellojen sointi kivikylän kujilla on aina koskettanut minua, jo silloin kun en niin kovin kristillisesti ollut suuntautunut. Jotain mystistä tenhoa niissä oli jo silloin. Nautin suunnattomasti siitä kollektiivisesta tunteesta, joka minut valtaa aina kun kuulen kirkonkellojen soinnin tämänkaltaisissa pikkukylissä, oli se sitten Italiassa tai Ranskassa. Muualla en ole paljoa pikkukylissä käynytkään, mutta kokemus on varmasti hyvin samantapainen pitkin keski-Eurooppaa.

Kauniista kokemuksesta huolimatta en voi välttyä siltä, että aina kellojen soidessa minua myös kouraisee jostain hyvin syvältä, kuin kuulisin joitain muistikuvia kodista, joka on joskus ollut...