Tarinamme Oranssin talon kanssa alkoi jo vuonna 2004. Amerikkalainen ystävä oli juuri ostanut talon kaveriporukalla ja he kaipasivat apua internetyhteyden asentamisessa. Otimme pestin ja saimme muutamaksi viikoksi loma-asunnon palkaksi.
Minä en oikeastaan ollut matkalle lähdettäessä kovin innostunut Ranskan rivierasta Nizzoineen ja Canneseineen, mutta tiukan budjetin aikaan mikä tahansa ilmainen kuulosti houkuttelevalta. Lentoihin riitti juuri sopivasti mieheni ranskalaisperäiseltä isoäidiltä perintönä saamamme vaatimaton summa. Meistä oli erittäin soveliasta käyttää tämä lahjoitus juuri ranskanmatkaan.
Se, mikä oli alunperin ennakkoluuloa ja aversiota, muuttuikin loman aikana varauksettomaksi ihastukseksi! Ranskan riviera ja Provence käsitteenä laajeni niin kartalla kuin mielessäni rannikolta vuoristokyliin, kulahtaneesta dekadenssistä ja prameasta luksuksesta aidon ja kuluneen charmiin. Ja minä olin myyty. Kävimme siellä-täällä ajeluilla kooten kauniita näkymiä, lämpöä, tuoksuja ja sirkkojen siritystä muistikuviimme.
Ensimmäisen matkamme muistoja sitten hellimme vuosien varrella ahkeraan, palaten vuosittain Ranskaan lomalle. Aina kävimme tässä kylässä, jos suinkin läheltä ajoimme. Ja usein järjestimme niin, että ajoimme. Kaihoisasti kadulta kurkimme tätä ihania lomamuistoja täynnänsä olevaa asuntoa.
Saimme uuden tilaisuuden viettää lomaa tässä talossa 2008 marraskuussa, jolloin vietimme viikon kylässä joulunalustunnelmissa. Kaikki oli niin erilaista, mutta hyvin viehättävää näin talviaikaankin. Hiljaista, viileää, niukasti valaistuja pikkukujia, liikuttavia jouluvaloja, suljettuja ravintoloita, vesilähteiden solinaa kaikuvilla kujilla. Odottava ilmapiiri. Lepo hektisestä kesästä. Nautimme lämmintä kaakaota kylmällä ulkoterassilla fleece-viltin suojissa, silloin tällöin lasillinen lämmittävää punaviiniä joka sai posket hehkumaan. Se oli onnea vain olosta siellä.
Tällä välillä olimme jo polkaisseet pystyyn "talo Ranskasta" -hankkeen, joka välillä näytti jo toteutuvankin, mutta kariutui pörssiromahdukseen syksyllä 2008. Tähtäimessämme oli aivan toisen hintaluokan kohde ja oli varmasti hyvä, että kariutui. Lainat olisivat olleet sen mukaiset tuoden mukanaan stressiä, vuokrauspaineita sun muuta huolta.
Vasta vuoden 2011 lopulla yllättäen kaikki tuntui osuvan kohdalleen, kun olimme oikeastaan lopettaneet ranskalaistalon etsinnät. Amerikkalaisystävä vinkkasi talon myynnistä hyvin edulliseen hintaan ja niin suureksi yllätykseksemme saimme tämän haaveidemme talon omaksemme kiinteistökauppojen normaalimenoon nähden erittäin vähällä veivauksella ja hyvä niin. Olimmekin loman tarpeessa, emmekä suinkaan olisi ostaneet, jos meno olisi käynyt kovin stressaavaksi.
Jumala johdattakoon Maison Emmanuelin elämää.
Kirkonkellojen sointia ranskalaiskylän kivikujilla, löytöjä, ruokaa, näkymiä, matkantekoa ja tunnelmia