Ranskalaistunnelmaa Turussa

Viikonvaihteessa osuimme Turun jokirannan Vähätorille ulkomaalaiskaravaanin muodostamille markkinoille. Nämä ranskalais-marokkolais-italialaiset myyntivaunut tarjosivat ohikulkijoille herkkuja ja lahjatavaroita omilta alueiltaan. Ranskan ja Italian liput liehuivat.

Mielessäni käväisin entisajan Turussa, jossa ulkomaalaiset kauppiaat, ehkä meritse saapuneet, kauppasivat kuka ties suunnilleen samoilla nurkilla jännittäviä tuontitavaroitaan paikallisille. Oli juureva olo.

Meidän silmämme ja herkkuja haistavat nenämme tietysti hakeutuivat erityisen uteliaina ja ranskankoti-ikäväisinä ranskalaistuotteita myyvien kojujen liepeille. Tarjolla oli mm. Provencesta tuttuja pitkiä rivistöjä värikkäitä ja ihanasti tuoksuvia luonnonöljysaippuoita. Vaikka oli aivan pakko haistella ja sormeilla näitä aina yhtä ihania tuoksujen ja värien yhdistelmiä, en sitten ostanut niitä sentään, vaikka teki mieli kannattaa tällaista hauskaa kulttuuritoimintaa. Aika kaukaa olivat pojat näet kärrynsä ajaneet tänne meidän iloksemme.

Muissa kojuissa houkuteltiin ostajia kuivamakkaroiden, oliivien, juustojen yms. voimalla, mutta me jäimme kiikkiin kunnolla vasta kun bongasimme nuoren miehen, joka paistoi crepes-lettuja ja mikä parasta; churros-munkkeja kioskissaan!

Meillä on ihana muisto kuumista churros-munkeista Draguignanin keskuspuistosta. Odottelimme siellä pääsiäisen poikkeuksellisen kylmässä kelissä pyöräilykisan voittajia saapuvaksi maalialueelle. Tuo kioski kruunasi sen päivän. Höyryävä ja suloiselta vaniljalta tuoksuva nyytti lämmitti kohmeisia käsiä, mieltä sekä maistui mahtavalta. Churroseista oli hyvin vaikea kieltäytyä nytkään.

Ostettiin annos noita munkkeja, pari crepes-lettua sitruunamehulla ja kahvikupponen ja istahdettiin katupöydän ääreen laiskaan, mutta yllättävän hehkuvasti kuumottavaan syyskesän aurinkoon niistä nautiskelemaan. Taustalla soi kioskipojan äänitteistä ranskankielinen popmusiikki ja meidän poika tanssahteli kioskin edustalla. Meitä hymyilytti ja oltiin onnellisia. Tanssi sai myyjänkin naurahtelemaan.

Seuraavassa kojussa odotti päivän paras yllätys: tuoreita ranskalaisia leivonnaisia ja patonkeja! Voi, miten hauskaa! Vähän littanaksi oli joku niistä paistettu, mutta ei se meitä haitannut. Valittiin pieni aprikoositorttu, mantelicroissantti, miehen suosikki-aamupala: pain aux raisins, suklaakakkuviipale pojalle ja lisäksi vielä suklainen mille-feuille. Maku kaikissa leivonnaisissa oli aito ja suurenmoinen, täytyy sanoa! Patonkikin tuli ostettua ja loisti rapealla kuorellaan ja sellaisella ihanasti sitkeällä eli ei-murenevalla maukkaalla taikinallaan. Ehkä tiedät mitä tarkoitan.

Se huono puoli tällaisissa markkinoissa ja herkuissa on, että harvinaista herkkua tulee helposti syötyä liikaa. Haettiin nimittäin ahneuksissamme (ikävä kyllä) sitten saman päivän aikana vielä lisääkin, kun tuli uudestaan kaupungille asiaa nuorten palatessa Karkusta evankelisten nuorten kesänkaatajais-viikonlopulta. Raskaat kassit vaativat kuljetusta ja siihenkös sopikin hyvin piipahdus matkan varrella jälleen patissier-kojulla. Mutta kerrankos sitä tällaiselle minimatkalle pääsee keskellä omaa Turkua!

Toivomme, että markkinoiden myyjät saivat tarpeeksi tuottoa Turun kesästä, että palaisivat pohjoiseen toistekin. Pitäisiköhän käydä vielä katsomassa, ovatko he yhä paikalla ja tukea toimintaa pikkuisen lisää...

Tässä alla Ranskan patissier-muistojen innoittamana albumistani löytynyt kuvana tosin vähän ankeannäköinen - mutta sitäkin maukkaampia muistoja kirvoittava - kuva hiihtoloman kahvihetkestä. Näköjään uusien leivonnaisten lisäksi pöytään on päässyt edellisten herkkuhetkien torttujen loput. Ranskassa useat leivonnaiset muuten näyttävät roimasti tylsemmiltä, kuin miltä maistuvat eli neuvoisin, että kannattaa aina maistaa - paitsi tietysti, jos et tahdo jäädä herkutteluun nalkkiin, mikä on tietysti ihan viisasta!

Kuvassa poseeraavat vasemmalta lähtien rapeat manteli-voitaikinatangot joiden nimeä en millään muista, mutta joihin ystävämme K. jäi tyttärensä kanssa pahasti koukkuun, nimi muistutti jotenkin sacriste-sanaa, sitten on luultavasti normandialaisen omenatortun pala kera ihanan kirpeän tarte citronin palasen, kaksi hassua ja vähän tavallista vaatimattomamman näköistä religieuse-leivosta, toinen kahvi ja toinen suklaa, kaksi mille-feuillea ja kaksi suklaa-éclairia.

Kuten varmasti jo arvaattekin, olen heikkona ranskalaisiin leivonnaisiin. He kun osaavat leipoa niistä juuri oikealla tavalla ei-makeita ja silti käsittämättömän suussasulavia. Sitä taitoa täytyisi minunkin harjoitella lisää ihan kotikeittiössäkin. 

Seurakunnan kesäkuinen sunnuntaipicknic Mouginsin niityllä

Eräänä kesäkuun sunnuntaina kirkon jälkeen kaikki oli kutsuttu yhteiselle lounaspicknicille läheiselle niitylle viettämään iltapäivää seurakunnan ja Herran seurassa. Olimme valmistaneet meillekin kylmälaukullisen lämpimään keliin sopivaa purtavaa ja odotimme ilolla tulevaa kokoontumista luonnonhelmassa.

Meitä oli varmaankin vähintään neljä-viisikymmentä henkeä parin suuren lehtipuun varjossa suuressa Mouginsin lähettyvillä sijaitsevassa puistossa. Valtavalta tuntuva puisto näytti olevan yleisestikin suosittu sunnuntainviettopaikkana. Osa puistoa kansoittavista porukoista oli tuonut oikein pöydät ja tuolitkin - sekä tietysti aurinkokatokset.

Tunnelma picknicillämme oli välitön ja lämmin. Välillä joku lähti kiertämään omien eväittensä kanssa tarjoten muillekin, niin aikuiset kuin lapsetkin, ja kun oltiin syöty, niityllä pelattiin lentopalloa, leikkitennistä yms. ja juteltiin. Viihdyttiin monta tuntia, vaikka päivä oli paahteinen.

Mies tarkkaili uteliaana ranskalaisperheiden evästarjontaa. Britin erotti heti; sandwichin välissä muiden lisukkeiden lisäksi rapsahtelevia perunalastuja! Tämä rouva naureskeli itselleen yhdessä miehen kanssa. Tapansa kullakin, totesivat yhteen ääneen. Ranskalaisilla sitten taas näytti olevan salaatteja, hedelmiä ja yleisesti ottaen järkeviä ja nätisti valmistettuja ja esillepantuja eväitä, jotka syötiin sivistyneesti lautaselta. Pisteet ranskalaisäideille terveys- ja tapakasvatuksesta.

Oli jälleen käsittämätöntä, miten auliisti meille annettiin aikaa. Keskustelijoita tuli luoksemme, meistä pidettiin huolta, ei annettu jäädä yksin ja juttua aina riitti. Ystävällisiä, ihania ihmisiä jotka antoivat aikaansa kitsastelematta. Ei tällaiseen ole tottunut kuin harvoissa yhteyksissä. Täytyy taas nostaa hattua ranskalaiselle ja muullekin kirkossa vaikuttavalle kulttuurille. Täytyy mennä itseensä myös ja peilata omia toimintatapojaan vastaavassa tilanteessa. Parantamisen varaa varmasti löytyy, jotta vieraalle tulee varmasti tervetullut ja kotoisa olo. Pistän korvan taa. Kiitos tästä opetuksesta!

Kun jutteluun päästiin, seurakuntalaiset olivat hyvin kiinnostuneita meidän suomalaisesta seurakunnastamme, etenkin kun pääsimme kertomaan, kuinka Turussa järjestetään pienestä porukasta alkunsa saanutta nuorten Maata näkyvissä -kristillistä musiikkifestivaalia vuosittain. He kokivat tämän erityisen rohkaisevana. Oli ilo jakaa ja riemuita kristillisen tapahtuman suosiosta yhdessä.

Sellaisen erikoisen seikan tässä kesän aikana pistin merkille, että ristiriipus kaulassa on Ranskassa ennemmin poikkeus kuin sääntö, jopa kristillisessä seurakunnassamme. Vain yksi, kaksi jäsentä näin risti kaulallaan, kun suomalaisessa messuyhteisössämme suurella osalla aktiiviseurakuntalaisia on selvästi halu julistaa uskoaan tälläkin tavalla. Jäin miettimään sitä, vaikuttaako asiaan ranskalaisen yhteiskunnan "neutraalit" asenteet uskontoon niin paljon, että poliittisen korrektiuden nimissä ei osoiteta ns. väriä, koetaanko ehkä risti symbolina erilailla tässä seurakunnassa kuin mihin minä olen tottunut tai jopa eriuskoisten reaktiot ukaaviksi vai onko kyse paikallisen seurakunnan muuten vain erikoisesta ominaispiirteestä. Huomattavan monella kirkkoon tulleella oli kuitenkin autossaan kala-symboli, mikä lämmitti mieltä. Joskus vielä kysyn pastorilta tästä ristiasiasta!

Lisää sekavia muistoja

Syyskesän tuulet puhaltelevat, vaikka aurinko vielä jaksaa lämmittää täällä pohjoisessakin. Ensimmäinen kouluviikko on lopuillaan ja syyslomalentoja pohditaan.

Vähän väliä näppiskäsi hakeutuu ranskanmuistojen pariin valokuva-albumin kätkemiin hetkiin.



Lämmin kesätuuli leuhuttelee makuuhuoneen verhoja...voih, kaipausta! Kylässämme on yhä 30 astetta lämmintä päivittäin. 30 on minusta juuri sopiva kesälämpötila, jossa luutkin lämpiävät.

Minioliivipuumme taitaa siellä terassilla parhaillaan vedellä viimeisiään kuivuuden vuoksi. Se oli yksi niistä kasveista, joita emme ruukun pienuuden vuoksi kantaneet kadulle naapuriemme hellään hoivaan.  Kadulla on hyvä olla jotain tuhdimpaa. Terassimme on pieni, joten puidemmekin on oltava aika pieniä. 

Viime satokaudella tämä pieni puumme kantoi satoa peräti yhden oliivin verran. Mahtaako toista satokautta tullakaan.

Hankin tämän sinivalkoisen verhon aikanaan Turun Katulähetyksen kirpputorilta (on muuten huomattavan lämminhenkinen ja edullinen ostopaikka!) ompeluksia varten, mutta veinkin sen hetken mielijohteesta Ranskaan ja se löysi paikkansa yllättäen keittiön hyllynreunasta.

Verhon taakse kätkeytyy kaikkea rumaa muovikrääsää, vesipulloja ja säilytysastioita yms. Kankaan kuosi sopi minusta hämmästyttävästi yhteen ranskalaiselta kirpparilta hankkimamme - ja tuossa hyllylläkin osittain näkyvän - vanhan sinivalkoisen astiastomme kanssa. Astiastoon kuului vaikka mitä, lähtien soppakulhosta kansineen ja hinta vain upeat 25e!

Ranskalaisilta kirpputoreilta voi muuten tehdä ihan oikeita löytöjä eikä niitä tehdessä tarvitse hintaa tosiaankaan surra. Yleensä myyjät ovat kaiken lisäksi halukkaita tinkimäänkin. Tarjontaa vanhasta tavarasta taitaa olla Ranskassa niin hurjasti, että se mikä meikäläisittäin olisi arvokasta, myydään siellä meidän mielestämme lähes polkuhintaan. Etenkin vilkkaimpien turistikeskusten vaikutuspiirin ulkopuolella, edullisempien hintojen alueilla, kirpputorit tarjoavat suomalaiseen kirpparimeininkiin tottuneelle ihania elämyksiä. Valikoimat ovat mielenkiintoisia ja runsaat.

Kuten kuvasta näkyy, lattiana on meillä talossa lähes kaikkialla perinteinen provencelainen (tai marseillelainenko se on) punainen laatta, jota seuduillamme kovasti arvostetaan. Hurjan monessa oman kylän vanhassa talossa olen tämän saman lattian nähnyt vilahtavan ulko-oven auetessa. Uskoakseni laatta on aika vanha meidänkin talossamme, joka lienee 1700-luvun loppupuolella tai 1800-luvulla rakennettu. Emme ole oikein onnistuneet löytämään mitään dokumenttia talomme iästä.

Syvän punaruskea väri asettaa omat haasteensa sisustukselle ja laattojen saumat siivoukselle - tai siivoojan mielenrauhalle. Ei niitä puhtaaksi saa, joten on vähän relattava. Niillähän on kävelty ulkokengillä jo ties kuinka kauan. Vuosisata ainakin? Ehkä. Talommehan on todennäköisesti 1800-luvulta eli kylän nuorempiin taloihin lukeutuva rakennus.

Talomme laattalattian lukuisat halkeamat kertovat alueella toisinaan tapahtuvista maanjäristyksistä. Vaikka kylämme ei varsinaiselle maanjäristysvaara-alueelle kuulukaan, toisinaan sinnekin saakka kantautuu kauempaa lainehia joistain järistyksistä ja ne ovat selvästi jättäneet vuosisatojen aikana jälkensä. Kerran olimme itsekin paikalla, kun talo huojahti. Siitä jäi uusi halkeama niin meidän olohuoneemme laattalattiaan kuin naapuritalon ulkorappaukseenkin.

Tämä liikuttava ovi sydämineen seisoo meidän korttelimme toisella puolella. Kuinka vanha mahtaa olla tuo ovenpielus...vanhimmat näkemäni vuosiluvut kylämme ovenpielissä ovat olleet 1600-luvulta. Tosin kylä on ollut jo ainakin 1100-luvulla aika hyvin rakennettu, sillä silloin kylässä tapahtui kuulemma tulipalo, kertoi eräs uusi tuttavamme taannoisissa kotikadun juhlissa.

Tässä poseeraavat naapurin edesmenneeltä madamelta jääneet ruskeat provencelaistuolit. Tosin mukana istuinryhmän täydennyksenä on muutama talon mukana saamamme harmaa samanmallinen tuoli. Kuvanottohetkellä alkamassa on juhannusjuhlat veljeni perheen kanssa. Kylän aukiolta kantautui tässä vaiheessa jo musiikkia.

Auringonkukka vastaanottamassa juhannusvieraitamme. Vaasissa sama leijonanpää, kuin kevättalvella oveemme hankkimassamme kolkuttimessa. Joku entisistä asukkaista oli vienyt alkuperäisen kolkuttimen mukanaan jo vuosia sitten. Eteiseen tämän vaasin tarkoitin, mutta yläkerran aulaan se päätyi ensialkuun.

Siellä se uusvanha kolkutin istuu. Hankittiin se Aupsin kylästä kivasta pienestä sisustusliikkeestä, joka myi uutta ja vanhaa sekaisin. Tämä kuului siihen uuteen tavaraan eikä ollut hinnalla pilattu, vaikka on täyttä metallia, raskas kuin mikä. Koputin oli sopivasti patinoitunut jo hankittaessa, joten eipä paljoa silmään pistä tuosta vanhasta ovestamme.

Pienin askelin edetään sisutuksessa ja remontissa. Siinä on se kiitollinen puoli, että matkanvarrella keritään ihastelemaan jokaista pientä parannusta, kun ei tehdä liikaa kerralla.

Villes et Villages Fleuris

Kylällämme on kahden kukkasen arvoinen asema kukkivien kylien, Villes et Villages Fleuris, joukossa. Niin viranomaisten kuin kyläläistenkin toimesta katuja ja aukioita koristellaan kukkasin ja kasvein niin talvella kuin kesälläkin. Minäkin innokkaasti heti pääsiäisenä koristelin talomme julkisivua kevätesikoin ja kumppanein jatkaen kesän alussa kukka-amppelein, pelargonioin, palmuin yms. Tämän lisäksi kasvattelin pientä vehreää keittiöpuutarhaa keittiömme ikkunalla: amppelimansikkaa, basilikaa, rosmariinia, salviaa, timjamia, persiljaa, ruohosipulia ja rakuunaa.

Sain kuin sainkin kukkaloiston pysymään elossa etelän kuumuudessa kastelemalla kukkasia pariin otteeseen päivittäin. Kylä on niin ihana, kun väki hoitaa kukkiaan kaikkien iloksi. Koin antavani lahjan kyläläisille tällä ahkeroimisellani.

Kun tajusimme, että meille tulikin varhainen kotiinlähtö, kukkien kohtalo suretti jo etukäteen. Miten ikävältä näyttäisikään talomme julkisivu joko kuihtunein kukkasin tai peräti ilman kukkasia. Toivoin vielä viimehetkeen saakka, että joku yllätysvieras päättäisi tullakin nauttimaan loppukesästä talolla ja pitäisi samalla kukkaset elossa.

Yhtenä viimeisistä illoista, kokkauksen lomassa, kurkkasimme avoimesta keittiön ikkunastamme katua ja muita asukkaita avointen ikkunoidensa äärellä ja miehellä välähti. Tarjosimme ikkunasta huikaten vastapäiselle ns. uudelle madamelle mahdollisuutta valita lukuisista kukka-amppeleistamme kukkailoa omaan kotiinsa. Hän otti tarjouksen iloisena vastaan, joten ryhdyimme riisumaan taloa kukkaloistostaan, joka kannettiin sitten alas kadulle mistä naapuri sai valita. Toinenkin naapurin madame pisti päänsä ikkunasta tämän hälinän tutkimiseksi ja niinpä hetkessä kukillamme, joita uhkasi kuivuminen, olikin uudet kodit ja innokkaat, kiitolliset, hoitajat.

Kukkamme kukkisivat nyt siis koko kesän kylän ilona roikkuen suloisesti naapureittemme julkisivuista. Ihan kukattomaksi ei omakaan talomme jäänyt, sillä naapurimme yllätykseksemme omatoimisesti lupasivat yhteen ääneen myös hoitaa poissaollessamme talomme kasvit, jotka seisovat kaduilla; ison pelargonian syvänpunaisine kukkineen, rehevän iloisesti kukkivan laventelin, pienen palmupuun ja muut pikkukukkaset. Miten ihanaa!

Tuli lämmin, hyvä olo.

Muistoja Provencesta

Kotimatkalla ajoimme korkealla ylängöllä sijaitsevien valtavien laventelipeltojen keskellä kulkevaa tietä. Ilma oli sakeana mehiläisistä, tuoksu hurmaava. Onneksi kamerasta loppui akku vasta näiden peltojen jälkeen! 

Nämä ovet ovat lähikylästämme, Seillansista. Olen heikkona vanhoihin oviin ja niiden väritykseen. Seisokoot ne täällä koristuksena.

Valensolesta ostimme ihanan kimpun tuoretta laventelia. Se loi kulkupeliimme provencelaistunnelmaa koko kotimatkaksi. Aina kun jätimme auton yöksi parkkiin ja palasimme aamulla, autosta nousi huumaava laventelintuoksu, jossa oli kiva aloittaa uutta pitkää ajopäivää. Laventeli on ihanaa!