Kesä hurahti

Tämän kesän potpourria.

Viimeiset päivät ennen paluuta Suomeen ovat edessä.

Kesäpäivät täällä Provencessa ovat kuluneet vikkelään: uintia lämpimissä Välimeren aalloissa, visiitti vanhaan Silvacanen luostariin sekä lukuisiin pikkukyliin, hyviä aterioita niin kotikeittiössä kuin ravintoloissakin, runsaasti jäätelöä, auringon poltetta iholla (aah, mitä onnea!), ajelua ikkunat auki Provencen maaseudulla cicadojen sirityksessä, jopa Marinelandissä kävimme, vieraamme kanssa on tullut kierrettyä Grassea, Monacoa, Nizzaa ja Cannesiakin sekä tehtyä vähän viimeisiä ostoksia alennusmyynneistä.

Silvacanen entistä luostaria. Paikka oli kaunis, tosin järkyttävästi tyhjennetty aivan kaikesta historiansa aikana.

Nyt kesävisiittimme lopulla, mieli on kovin kiitollinen rentouttavasta kauniista kesästä Provencen auringon alla. Olo on hieman haikeakin, kun lähteä pitää, mutta toisaalta kotona odottaa mieleinen työ, tuttu seurakuntayhteys, ystävät ja lapsilla kaverit sekä uusi lukuvuosi koulussa. Paljon arvokkaita asioita.

Tyttären valitsema hyttysiä karkottava pelargonia terassillamme.

Tänään alkaa suursiivous, kuten yleensä aina taloa jätettäessä. Nyt vain emme olekaan ihan varmoja milloin palaamme. Tiedä vaikka menisi uuteen vuoteen. Yleensä täältä lähtiessämme meillä on jo seuraavat lentoliput tms. järjestettynä paluuta varten. Tällä kerralla tuleva kattoremontti sotkee suunnitelmia sen verran, että tämä asia jää päätettäväksi remontin aikataulujen selviämisen myötä. Talosta katoaa katto joksikin aikaa.

Seuraava kesä tuntuu luonnollisestikin juuri nyt olevan kaukana ja kaikki on aina ihmiselossa tietysti epävarmaa. Sen olen huomannut, että mielessä kaihertava pieni kaipuun siemen johtaa helposti haaveiluun. Ainakin liiallinen haaveilu vie meidät pois tästä hetkestä ja paikasta, jolloin jää helposti huomaamatta hetken tuomat siunaukset ja kiitollisuuskin saattaa olla vaikeampaa jos kuvittelee muualla tai muulloin olevan paremmin kuin nyt. Se on kuitenkin vain harhaa. Jo saamamme aarteet jäävät huomaamatta. Haaveiluun emme siis käytä kovasti energiaa, vaikka siihen olisi kiusausta. Kyllä Herra tietää, miten meille on parasta. Jos saamme lisää aikaa täällä, hienoa, jos emme, olen aivan varma että sekin on meidän parhaaksemme. Sen mukaan eletään siis. Kaikesta tästä huolimatta tietysti elämme myös sen mukaan että suunnitelmamme pääsevät ehkä toteutumaan ja teemme kohtuullisesti osamme sen eteen.

Niin, tämä kesä. Tämän kesän aikana on oikeastaan tapahtunut aika vähän mullistuksia. Elämä on ollut rauhallista, mistä olemme kiitolliset. Kotikadullamme täällä kylässä on tosin kuultu uusia ääniä, jotka ovat muodostuneet osaksi arkeamme täällä. Naapuriin oli tullut vauva jo alkukesästä ja nyt viikko sitten samainen onnellinen perhetapahtuma on siunaantunut myös vastapäiselle naapuriperheelle. Tulokkaiden kirkkaat äänet kaikuvat kujalla tuon tuostakin, kaikilla kun on ikkunat auki näin kesäisin. Toisella taitaa olla koliikki. Näiden nuorten äänien lisäksi olemme saaneet tottua kolmannen uuden tulokkaan äänirekisteriin, yhteen asuntoon kujallamme on nimittäin muuttanut suuri koira joka kaipaa emäntäänsä joka päivä ja kertoo siitä meille kovaan ääneen luovasti ujeltamalla. Meidän koiramme toisinaan vastaa. Välillä näistä elämän äänistä muodostuu aikamoinen konsertti, etenkin kun mukaan ympätään ne tavalliset lasten leikit kadulla, kellon puoli- ja tasalyönnit, ohi ajavat mopot ja kuorma-autot, muiden huutelut, musiikit ja satunnaiset muut elämän äänet. Toisinaan jollain soi puhelin. Tätä sekamelskaa, joka syleilee meidät kylän elämään, tulen varmasti kaipaamaan rauhallisessa Suomen naapurustossamme. Tosin hyvät puolensa kaikella, myös hiljaisuudella.

Uuden pormestarin hallintokausi on jäänyt kommentoimatta, sillä emme ole vielä päässeet tekemisiin virallisen puolen kanssa. Sen verran olemme kuitenkin tehneet huomioita, että ainakin kansallisena juhlapäivänä 14.7. kylän tuttu juhlarutiini oli uudistettu. Me vietimme päivän poikkeuksellisesti kotona (vatsavaivaa), mutta olimme tunnelmassa mukana avointen ikkunoiden välityksellä. Illan alussa pormestari kumppaneineen johtivat juhlallisen lyhtykulkueen kylän lävitse kirkonmäelle pysähtyen kätevästi juuri meidän talomme edustalle poseeraamaan valokuvaajille. Me saimme aitiopaikalta ihailla hienoa kulkuetta roikkuen ranskalaisparvekkeiltamme. Jostain syytä tämän kulkueen näkeminen toi liikutuksen kyyneleet silmiin. Se kosketti, kun kyläläiset kävelivät pimeään iltaan herkät kynttilälyhdyt mukanaan ja kulkivat yhtenä iloisena joukkona, turistit joukon jatkeena. Vastapäinen naapurimme liehutti suurta Ranskan lippua ikkunoista väkijoukolle. Kirkonmäeltä sitten ammuttiin mahtava ilotulitus-show kaikkien iloksi. Me nautimme siitä kattoterassiltamme. Ei hassumpaa. Eiköhän kylä pystyssä pysy tämänkin pormestarin hallintokauden. Ainakin väki taitaa seisoa hänen takanaan.

Kulkuetta jo palaamassa kirkonmäeltä.

Artesaani-Calissons, tämän kesän uusi löytö. En tiennyt, että nämä voivat olla näin hyviä, siis hhhhurrrjan hyviä - opimme, että tällaiset käsin tehdyt ovat myös hurrrrjan kalliita: appelsiinin, sitruunan, mandariinin, mantelin ja pistaasin makuisia herkkuja paikallisista aidoista aineksista. Jäi makea muisto, vaikka kukkaron pohja pilkistääkin tämän ostoksen jälkeen. Meille tapahtui vanhanaikainen turistimoka: hintaa kysymättä ostimme vähän liian ison valmiiksi kootun lajitelmapussillisen. Oli varmaan miljonäärejä varten koottu. Opettavainen kokemus monella tapaa. Näitä ostetaan ensi kerralla vain pari kappaletta ja niistä nautitaan kohtuudella. Oppia ikä kaikki :) Nyt innostuin tutustumaan calissoneiden makumaailmaan laajemmaltkin!

Niin, kuten yo. kuvasta arvata saattaa, jälleen palaamme muutamaa kiloa tukevampina Suomeen. Ne karistetaan sitten kyllä, kunhan elämä pääsee suomalaisille raiteilleen. Jatkan karppausta, sitä elämäntyyliä, joka minulle tuntuu sopivan ja jota Ranskassa on hyvin helppoa noudattaa, mutta josta kuitenkin täällä ollessani helposti silloin tällöin lipeän - tuotetutkimuksen ja jaetun ilon merkeissä.

Siivous kutsuu, jotta ehdimme vaikka vielä pulahtaa mereen iltapäivällä...kunhan nuo teinit saisi ensin sängyistänsä ylös! Jatkan kesän kuvakavalkaadia ja potpourria myöhemmin.

Laventelin sadonkorjuujuhlilla

Fête de la Lavande

Viime vuonna ajoimme laventelipeltojen läpi matkalla koti-Suomeen. Tänä vuonna pääsimme mukaan varsinaisille sadonkorjuufestivaaleille pieneen kylään 1,5 tunnin ajomatkan päässä kotikylästämme. Sadonkorjuuta juhlitaan useammassa provencelaiskylässä näin heinäkuun loppupuolella.

Reissupäiväksi oli luvattu ukkosta, mutta päätimme silti tehdä retken ja hyvä olikin, sillä koko päivänä ei satanut kuin vasta sitten kuin olimme kaiken "suorittaneet" ja matkalla jo kotiinpäin! Itseasiassa keli oli erittäin sopiva, runsaat 30 astetta plussaa ja pääasiassa aurinkoista, välillä puolipilveä. Loppupääivästä vielä mahtavat tummat pilvet koristivat taivasta antaen laventelipelloille lisäytyä. 

Laventelipellot tuoksuivat käsittämättömän hyvältä! Lämmin, pehmeä ja makea laventelintuoksu oli huumaava ja ilma täynnä mehiläisiä. Meden kerääjien jatkuva surina ja lämpimän tuulen hyväily olivat eksoottinen kokemus tässä tuoksupilvessä ja syvässä laventelin värissä. 

Osa pelloista oli jo - sadonkorjuun aika kun oli - korjattu, mutta riittävästi oli jäljellä jottei kuvattavasta ja haisteltavasta ollut puutetta.

Vähän väliä tienposkessa ilmoitettiin, että laventelia ja lavandea on myytävänä maatilalla tai tuottajan pikkupuodissa. Siellä nämä tuoksukimput oli kerätty muhkeiksi ja aseteltu kauniiksi asetelmiksi.

Itse juhlakylässä kävi kova kuhina, kun ihmisiä tuli ja meni, tässä väenpaljoudessa parkkipaikatkin oli järjestetty varsin kauas itse kylästä suurille pelloille. Kävely oli kuitenkin virkistävää ajomatkan päätteksi ja kun vielä hengitteli siinä kuntoillessaan näitä huumaavia laventelintuoksuja, niin mikäs meidän oli ollessa!

Puodit olivat todella ihastuttavia!

Puotien lisäksi kiersimme markkinakojuja. Saippuaa, tuoksuöljyjä, koriste-esineitä, jäätelöä...niin, se olikin erinomaisen hyvää! Maistoimme myös erikoiselta kuulostavaa laventeli-suklaata tutumpien laventelin ja laventelihunajan lisäksi. Kaikki veivät kielen mennessään! Maistui kotitekoisen raikkaalta. Siitä innostuneena hankimme itsellemmekin laventelisiirappia, jotta pääsisimme kokeilemaan laventelijäätelön kotivalmistusta.

Kotimatkalla autossa oli niiiiin rentouttava laventelin tuoksu, että lapset kaikki uinahtivat - joo, jopa teinit! - aika toviksi markkinoilta lähdettyämme.

Illalla vielä erinomainen illallinen matkan varrella Cotignacissa, jossa jo kerran olimmekin ruokailleet syyslomallamme. Oli kiva kun pääsimme tuttuun ravintolaan, lounas Aupsissa kun meni nimittäin vähän poskelleen. Eli varoitus, jos ruokailu on mielessä Aupsin kylässä, kannattaa tehdä pohjatyöt kunnolla. Me ajauduimme yhteen lukuisista samanlaisista pikkubaareista, joissa yllättäen ruoanvalmistus ei ehkä ihan täyttänyt tavallisia hygienianormeja...näimme keittiöön. Noh, se oli opettava kokemus. Ensi kerralla olemme tarkempia. Ei se onneksemme ollut sen vakavampaa. Vielä olemme ihan terveitä kaikki, Herralle kiitos!

Ukkospäivä jälleen

Aamu alkoi aurinkoisesti, tyttö ehti melkein palaa terassilla. Sitten alkoi jyristä ja sataa. Jo aika monennetta kertaa tänä kesänä. On ilmeisesti poikkeuksellista, että heinäkuussa on näin viileätä ja sateista eli nytkin vain 25 astetta. Välillä nousee 31:kin, mutta sitten tulee taas 25-asteen päiviä väliin. Käsittääkseni lämpöjen tulisi normaalisti olla varsin vakaasti 30 asteen yläpuolella ja sadetta tuskin näkyä taikka kuulua.

Noh, meillehän tämäkin kelpaa. Tänään 14.7. on Ranskan kansallinen juhlapäivä La Fête Nationale ja joka kylässä ja kaupungissa valmistaudutaan illan juhlallisuuksiin. Aukioilla liehuu pieniä Ranskan lippuja viiririvistöissä, kylien keskustoissa on valmisteltu erityisiä liikennejärjestelyjä jne. Tiedossa on pientä purtavaa, musiikkiesityksiä ja ilotulituksia (koiraraukkamme!).

Me vietämme ihan tavallista maanantaipäivää toistaiseksi. Teemme vähän töitä, vanhempi tyttö lukee ylioppilaskirjoituksiin, muut puuhastelevat omiaan. Emme ole suunnitelleet lähtevämme minnekään oman kylän piiristä. Kaupat ovat suurimmaksi osaksi suljettuina. Kaikki ovat vapaalla ja monella alkaa kesäloma tästä päivästä.

Tässä maleksinnan ilmapiirissä oli mielestäni erittäin sopivaa yrittää hyödyntää naapurimme pari päivää sitten tuomia pikkuisia luumuja, joita hän ystävällisesti kävi ojentamassa meille pari pussillista.

Jatkoin viime kesänä aloittamaani leipomistyyliä eli valmis taikina & valmis Créme Anglais (paksunnettuna Maizenalla). Taikina ensin uuniin päällystettynä merisuolalla (leivinpaperi väliin!) ja sitten kreemi päälle. Marjojen kanssa toimiessani kasaan marjat tähän päälle kreemin viilennyttyä, mutta persikan ja nyt tämän luumun tapauksessa laitoin koko piiraan uudestaan uuniin hedelmien lisäämisen jälkeenkin. Meinasi unohtua uuniin, muttei näköjään päässyt kuitenkaan kärähtämään.

Luumut näyttävät kuvassa ihan salamiviipaleilta! Halkaisin luumut ja upotin kreemiin kupoli alaspäin. Salamiefekti on aika vaikuttava. En oikein keksinyt muutakaan tapaa käsitellä miniluumuja, kuin halkaista ja irroittaa kivi. Näinkin hajosivat helposti...

Pari viikkoa sitten kokosin samalla "reseptillä" pari tuoremarjatorttua. Silloin käytin kaksinkertaisen annoksen kreemiä. Kreemi on muuten mahtavaa, ei-makeaa, vaan juuri sopivaa. Siinä ei myöskään maistu vanilja liikaa. Se toimii oivallisena pohjana marjoille ja hedelmille paakkelseissa. En koskaan taida kyllästyä hehkuttamaan ranskalaisia (ainakin täkäläisiä) leivonnaisia ja niiden mahtavaa makutasapainoa! Kaikki sopii yleensä yhteen hyvin vaivattoman näköisesti eikä mihinkään ole tarvinnut lisätä suuria määriä mitään maun esille tuomiseksi, ei sokeria, ei liikaa rasvaa, ei vaniljaa, ei mitään, vaan leipurit osaavat tuoda esille juuri ainesten luonnollisen maun!

Samaan hengevetoon pitää kehua näitä valmispohjia. Jälleen ei-makeita, vaan juuri sellaisia ihanan ranskalaisia, tyylikkään makuisia, ei missään tapauksessa äkkimakeita tai imeliä. Ne saavat tortun kruunun eli aidot marjat tai hedelmät loistamaan! Tällaisia täytyisi opetella itse leipomaan - ehdottomasti. Täällä oleskellessamme toistaiseksi ratsastan valmispohjan erinomaisuudella, mutta koto-Suomessa sitten.  

Paitsi että minä periaatteessa karppaan...kesä on mennyt vähän sinnepäin, kuten huomata saattaa :) 

Sadepäivänä kotosalla

Tänään koko rannikolla satoi Mentonista Bormes les Mimosasiin ainakin. Meillä myös, vaikka vähän välitöntä rannikkoa vuoristoisemmalla aluella jo olemmekin.

Sadepäivä oli oikein sovelias lepo tähän väliin. Eilen vietimme näet pitkän päivän tien päällä ajettuamme Bormes les Mimosasiin saakka. Kävimme kylässä kerran jo talviaikaan jolloin oli niin kova tuuli, ettei kävelystä kylässä oikein tullut mitään. Kaikki olimme jäätyä. Tällä kertaa taasen aurinko käristi niin, ettei perhe jaksanut kovin pitkään kuumia katuja. Varmaan paras aika tutustua tähän kylään onkin raikas kevät- tai syyssää.

Bormesissa nautimme lounaan ihaillen Belle Vue -brasserien terassilta aukeavia kauniita maisemia ja sieltä sitten ajoimme ikkunat auki aina Frejusiin saakka pitkin mutkittelevia kuvankauniita rannikkoteitä. Välissä pysähdyimme jäätelölle Cavalaire-sur-Merin venesatamassa, mikä olikin varsinainen napakymppi! Sieltä löytyi hassu Rommikahvila, joka tarjoili totaalisen kitchejä juomia sekä jäätelöannoksia mitä hassuimmin somistein. Tyttären jäätelöannoksen ympärillä mm. soitteli ikäänkuin pieni neworleansilainen kahden miehen orkesteri. Annosten yllättävän veikeä ulkonäkö sai hymyn kaikkien huulille.

Tämä oli minun "Mama"-juomani jonka kaupanpäällisinä sain matkamuistoksi tuon pehmokirahvi-avainmenperän.

Rommia emme nautiskelleet tosin. Tyttöjen kanssa ihastuimme heidän tilaamiinsa Cocoloco-nimisiin kookos-ananas -juomiin niin, että tänään hankimme heti ainekset supermarketista ja pari kertaa on jo yritetty tavoittaa samaa makukokemusta. Aika lähelle olemme päässeet sekoittamalla/vispaamalla (yllättävän kiinteää näissä löytämissämme säilykepurkeissa näes...) kookosmaitoa, ananasmehua, sokeria ja sitruunamehua ja tarjoilimme sen kera jääpalojen ja paksun pillin. Täydelliseen aistikokemukseen kuuluisi tietysti myös jotkin yliampuvat ja räikeät cocktail-lasit kera hassujen killuttimien, joita meiltä ei nyt tähän hätään kyllä kotoa löytynyt. Yritimme parilla huonosti leikatulla appelsiiniviipaleella kohottaa juomien ulkonäköä, mutta ne saivat meidän lähinnä vain nauramaan. Hyvä niinkin.

Totesimme ensi kertaa tätä reittiä ajaessamme, että Ramatuellen seutu oli erityisen suloista. Sehän on St. Tropezin takamaata, jossa varmasti piileksii aika moni Tropezin ystävä. Siellä ajelimme kuin maaseudulla konsanaan. Ihania viinipeltoja, lämmin tuuli, ilta-aurinko, cicadat soittelivat...

Frejusiin päädyimme huomattavasti kuvittelemaamme myöhempään johtuen niistä kuuluisista ruuhkista St. Tropezin ympärillä. Siellä seisoimme, me hölmöt, vaikka periaatteessa tiesimme, ettei kesäaikaan sinne ole menemistä autolla tukkoisten teiden vuoksi! Tähän saakka olimme onnistuneet välttämään moiset tiet. Noh, onnistuimme lopulta kuitenkin pääsemään Frejusissa tuttuun italialaisravintolaan syömään ja sieltä sitten puolinukuksissa kotiin.

Tänään mies nukkui pari tuntia sohvalla ja me muut olemme laiskotelleet miten kukin on parhaaksi nähnyt. Taisi eilinen ajoreissu ottaa vähän voimille, eikä ihme.

Saimme koottua itsemme sentään ruokaostoksia ja kokkaamista varten. Visiitti lähiviljelijöiden paikallistorille oli piristävä. Sieltä löytyi jonkun itse väsäämiä ankka-ravioleja, jotka tyttö sai puhuttua ostoskoriimme alkupaloiksi. Oletan, että ankat ovat tuosta mäen tyven ankka-hanhitilalta. Sitten supermarketiin vikkelään ennen kuin lauantaina vuokrataloihinsa saapuvat matkailijat täyttävät marketin. Kerkisimme juuri ja juuri alta pois ostoksinemme. Tämän olemme oppineet tänä vuonna josta syystä meillä on niin itsetyytyväisen paikallinen olo, kun tällälailla osamme vältellä ruuhkia.

Laitoimme lounaaksi helppoa galettea valmiista letuista, valmiista kinkkuviipaleista ja jopa valmiista juustoraasteesta. Paistoimme ne kuitenkin voissa pannulla, mistä nousi ihanat letunpaiston tuoksut. Jotenkin erittäin soveliasta tuollainen letun tuoksu näin sadepäivänä. Tuli kodikas tunnelma.

Raviolien lisäksi päivälliseksi valmistimme supermarketin kalatiskiltä hankittua suosikkikalaani merikrottia. Merikrotti maistuu jännästi jopa vähän ravunlihalle ja on mukavan mehevää ja lihassa on lisäksi hyvä ravunlihamainen tuntuma. Siitä ei myöskään yleensä lautasella enää löydy yhtään ruotoa, mikä on ihanaa ja lisäksi erittäin lapsiystävällistä. Söisimme kalaa vaikka kuinka, ellei siinä olisi ruotoja!

Kalakauppias siisti pyrstöt, me vain pilkoimme sopiviksi paloiksi sekä valmistimme kastikkeen jossa kala kypsyi uunissa. Valkosipuli-timjamivoikastike aimoannoksella valkoviinietikkaa antoi kalalle mahtavasti potkua. Taitaa olla minun lempikalaruokani juuri näin laitettuna. Kaikille maistui vihreän tuoreparsan ja sen ihan tutun Uncle Bensin kera :)

Bormesin suloisia kauppoja olisin mielelläni kuvannut enemmänkin, mutta perheellä alkoi olla kuuma...ehkä sitten joskus välikausikelillä taas uusi yritys jHs.

Saintes-Maries-de-la-Mer viimeinkin!

Tämä merenrantakaupunki oli roikkunut tutustuttavien listallamme jo vuoden ainakin. Matkalla kotiin Kataloniasta vihdoin pysähdyimme siellä.

Juuri ennen saapumistamme kaupunkiin matkamme oli käynyt kilometrikaupalla jatkuneiden vetisten suolankuivatus- ja hevostenkasvatusmaiden lävitse. Villiä heinikkoa, ruokoja ja merituulta siis.

Johtui osittain varmasti epäreilusta kontrastista villin luonnon ja raikkaan tuulen sekä hiostavan turistimassan välillä, mutta kapunki ei oikein osannut viehättää sinne saapuessamme. Ellei siellä olisi ollut houkuttimena Meren Marioiden kirkkoa, olisimme jättäneet tutustumatta paikkaan. Niin halpahallimainen tunnelma siellä tuntui vallitsevan rihkamakojuineen ja ikävystyneine myyjieen.

Kirkko kuitenkin veti meitä puoleensa, joten astuimme hehkuvaan keskipäivän kuumuuteen ja puskimme kojukujien lävitse kirkolle. Se oli ihanan selkeä komeine vahvistettuine seinineen. Kirkko oli selostusten mukaan palvellut merirosvojen ja saraseenien (muslimien) hyökkäyksiä vastaan kaupungin asukkaiden suojapaikkana. Niinpä kirkossa ei muistaakseni ollutkaan yhtä ainutta varsinaista ikkunaa!

Suojajulkisivun takaa pilkistää jotain katonharjan tapaista.

Tarinahan kirkon ja itse asiassa tämän koko kaupungin pohjalla on se, kuinka Maria Magdaleena, Mariat Salome ja Jacobe kera mysteerisen Saaran ja mahdollisesti myös mm. Martta, Maximin, Sidon (?), Joosef Arimatialainen sekä Lasarus rantautuivat veneellä tämän kapungin kohdalle Provenceen sen jälkeen kun heidät oli ehkä n. 40 jKr  laskettu liikeelle ilman airoja ja purjeita Jerusalemista karkoituksen yhteydessä. Ihmeellisesti he selviytyivät Provenceen ja evankelioivat asukkaita sekä tekivät myös ihmeitä saapumisestaan lähtien.

Mariat Salome ja Jacobe puuveistoksena.

Näistä lautan/veneen matkustajista on monenmoista tarinaa jotka ovat jossain muodossaan päätyneet mm. Dan Brownin kirjoihin. Aika varmaa tietoa lienee se ainakin, että kirkosta joka on ollut omistettu "Lautan Rouvalle", Notre Dame du Radeau, on merkintä ainakin jo 542 vuodelta Arlesin piispan testamentissa. Arleshan on vain n. 45km päässä tästä pikkukaupungista.

Kirkon oven yllä on liikuttava rautainen Camarguen risti. Sellainen miniatyyrikoossa päätyi myös meidän laukkuumme turistimyymälästä. Nyt se koristaa makuuhuoneemme seinää. Sopii sinne hyvin provencelaismustien verhotankojen vierelle.

Kirkon pääovea vastapäätä seisoo tämä kaunis krusifiksi. Pidän siitä, että risti on näkyvillä kylissä ja kaupungeissa. Monessa provencelaisessa kylässä pääristeys on muuten "koristettu" suurella kauniilla ristillä tai krusifiksillä - vielä meidän päivinämme. Sellaisen risteyksen kautta on mukava käydä kylään ikäänkuin "sisään".

Plakaatti kirkon ovella. Siinä kerrotaan mm. että kryptassa sijaitsee Pyhän Saaran patsas. Pyhä Saara on romaneiden suojeluspyhimys, jota he tulevat tänne kunnioittamaan vuosittain. Meille nyt taisi kerta riittää kuitenkin, vaikka aina tuntuu sydäntä liikuttavan ajatus ja jonkin konkreettisempi traditio liittyen Raamatun henkilöihin. Mistäs sen tietää lopulta olisiko tuo kuitenkin totta, tuo, että Mariat olisivat ihmeellisesti selviytyneet Provencen rannikolle...on sitä ihmeellisempiäkin Pyhän Hengen tekemisiä kuultu :)

Todellista luksusta

Aamulla kuulin kyllä kellonlyönnin aukiolta, että kello on kymmenen vaikka olin harmillisesti unohtanut kylän kirkon tiistaiaamun klo 10 messun - kunnes asettauduin mukavasti uudelleen sänkyyn klo 10.06. Sitten muisti alkoi pelata.

Ponnahdus ylös. Äkkiä pikapesu ja jotain tarpeeksi peittävää ylle. Juoksin parisataa metriä kivikujia kotiovelta ja olinkin jo perillä. Kirkon ovi oli apposen auki ja pieni joukko seurakuntalaisia kokoontuneena kivikirkon viileään sisätilaan, pappi lopetteli juuri päivän evankeliumitekstin lukemista. Sydän juoksusta pompottaen istuin alas takapenkkiin, mieli rauhoittui, pääsin osallistumaan rukouksiin ja sain siunauksen - ehtoollisellehan en mene, kun en ole katolisen kirkon jäsen. Lyhyt ja puutteellinen osallistuminenkin toi lämpöisen rauhan.

Miten ihana tapa aloittaa päivä! Tällaisesta kirkon läheisyydestä olen unelmoinut jostain syystä jo kauan ennen kunnon uskoontuloani.

Jotenkin se minusta vain "kuuluu" olla niin, että kirkon kutsuvat kellot kaikuvat kylässä, kirkkoon on lyhyt matka ja seurakuntalaiset ovat oma kylän väkeä ja pappi on tuttu. Puhdasta sanaa, pysyvyyttä ja yhteisiä arvoja, tietoa siitä, että olemme kaikki suuntautuneet samaan päämäärään ja tahdomme toisillemme hyvää.

Kun päivä alkaa rukouksella, on kaikki hyvin.  Kiitos Herra Jeesus!

Yleisiä huomioita Espanjan puolelta

En tiennyt oikein mitä odottaa kun lähdimme tuolle reissulle. Olin käynyt aiemmin muutamaan kertaan Barcelonassa ja kerran Teneriffalla. Siinä Espanjan tuntemukseni.

Saavuttuamme Espanjan Kataloniaan, olimme viettäneet jo runsaat pari viikkoa Ranskassa, joten olo alkoi olla jo varsin kotiutunut Ranskaan tapoineen. Yllätyinkin ensiksi siitä, miten espanjalaiset vaikuttivat ranskalaisia huomattavasti totisemmilta ja vähemmän kontaktia ottavilta. Yhtä ystävällisiä ja vikkeliä tervehdyksiä ei välttämättä tullut edes hotellin respasta, eikä katsekontaktia tai hymyäkään niin automattisesti kuin Ranskassa. Olin tästä jopa vähän hämmentynyt ja jäin miettimään, oliko jokin vialla, alue jotenkin erityisen köyhää ja siksi väki masentunutta (olin kuullut ikäviä tarinoita valtavasta työttömyydestä yms.) vai missä vika. Tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että se nyt vain on kait sitten Espanjanmaan tapa olla vähän pidättyväisempiä kuin naapurimaan Ranskan väki. Naapurukset näyttäytyivät silmissämme vähän niinkuin Suomi ja Ruotsi.

Iloisesti yllätyimme Espanjan puolen ruokien edullisesta hintatasosta. Ravintolaruokailu maksoi parhaimmillaan 1/3 siitä mitä Ranskassa tai Suomessa joudumme pulittamaan tästä ilosta. Useimmiten samaan hintaan kuuluivat koko menu ruokajuomineen ja digestiveineen päivineen. Viimeisenä päivänä tajusimme onneksi vielä nopsasti piipahtaa paikallisessa supermarketissa ja tehdä edullisia viini- ja ruokahankintoja auton takalootaan; mm. chorizoa, riojaa, cavaa ja raikasta omena- sekä persikkadigestiveä. Harmitti vain, ettei ollut kylmäkuljetusmahdollisuutta!

Tällainen erikoisuus tarttui ostoskoriin supermarketista. Oli niin vekkuli etiketti, että oli pakko ostaa ja keksiä käyttötarkoitus jälkikäteen. Ilmeisesti kyseessä on andalusialainen ravitseva "sokeriruokohunaja".


Rosesin kaltaisessa rantakapungissa turistimassojen keskellä piti olla kyllä tosi tarkkana ruokapaikan suhteen. Gironassa jäimme komean näköiseen turistihaaviin ja sen maistoi lautasella. Muuten onnistuimme välttämään pahimmat karikot Trip Advisorin ja Michelin-suositusten avulla suunnistaen. Niiden avulla löysimme mm. suurenmoista mereneläväpaellaa tarjoilevan perheravintolan Can Granyelan Rosesista ihan turistirysien keskeltä. Sinne päädyimme syömään sitten vielä toiseenkin otteeseen. Samat annokset eli paella suurenmoisin pohjaan tarttuvin karamellisoitunein liemin ja riisein, sama kevyt ja raikas sangria - ja se kannatti. Paikan henkilökunta oli lämminhenkistä ja palvelualtista. Loppuillasta tarjoilijoiden perheet tulivat heitä vastaan odottelemaan lapsineen päivineen. Sitä oli hauska katsella. Taisivat kaikki olla toisilleen jollain lailla sukua. Panin merkille saman ilmiön kuin aikanaan Italiassa, että kaiken ikäiset miehet olivat aivan lääpällään pikkulapsiin ja vauvoihin; kävivät niitä suukottelemassa, kutittelemassa ja lepertelemässä vaunun yllä töittensä keskeltä. Se oli liikuttavaa.

Se suurenmoinen paella. Lusikalla saimme kaavittua pannun reunoista ja pohjasta parhaat palat!

Raikas, kesäinen uusi ilo: sangria. Näitäkin oli monenlaisia. Tämä oli raikkain. Yllättävän raskaitakin versioita saimme eteemme toisinaan. Etenkin yhdessä ravintolassa, jonka yllättävän makea sangria sai aikaan levottomuutta jo ensi hörppäisyillä. Siitä jäi suurin osa juomatta.

Salaatit eivät tuntuneet olevan katalonialainen vahvuus tai sitten tilasimme väärin. Aidot tapaksetkin jäivät kokeilematta, kun otimme niitä jo matkan varrella lounaaksi juuri ennen rajanylitystä. Mielellämme kokeilisimme niitäkin lisää.

Ensi kerralla - jHs - tahtoisin tutustua paikalliseen ruokakulttuuriin etukäteen hieman tarkemmin, jotta tietäisimme mitä ja mistä etsiä lautaselle, jotain "aitoa" ja juurevaa. Tälle reissulle lähdimme aika sokkona tämän suhteen, vaikka mies onkin varsinainen foodie. Vasta kotiin päästyämme tartuin kirjahyllymme Espanjan ruokakulttuuria esittelevään kirjaan. Jos vaikka sitä etukäteen lukemalla löytyisi toisella kerralla enemmän aidosti kiinnostavia ruokapaikkoja - vaikka pääasiahan on, että on ruokaa! Siitä olemme kiitolliset päivästä päivään, vaikka ainahan se vähän harmittaa jos oikein varta vasten tuntee tulleensa huijatuksi kuten nyt Gironassa tuntui jossain määrin käyneen.

On aina hyvä palata siihen, että onneksi saimme tänäänkin ravitsevaa ruokaa ja puhdasta juotavaa kaiken muun Jumalan lahjoittaman lisäksi. Ruoan riittävyys on aikamoinen ihme maailmanlaajuisesti ajatellen.

Cadaquès, Dalin kotikylä

Katalonian majapaikkaamme, Rosesin kaupungin lähellä sijaitseva Cadaquès oli matkaa suunnitellessamme yhtenä vaihtoehtona majapaikaksemme, joten tahdoimme käydä sitäkin katsomassa. Mies tahtoi samalla nähdä entisen viisinkertaisen "maailman parhaan ravintolan",  El Bullin, sijainnin. Lähdimme siis ajoreissulle. Se vei meidät hurjien reunuksettomien vuoristosorateiden kautta tuohon pieneen poukamaan, jossa Bulli sijaitsi. Bulli oli tyhjänä huolimatta huhuista, joiden mukaan se avautuisi uudestaan. Ruksi ruutuun, se tuli nyt nähtyä.

Matka jatkui Cadaquèsin rannikkokylään, joka sijaitsee meidän majapaikastamme hieman pohjoiseen. Cadaquèsissa ovat kuulemma majailleet taitelijat, niin Picasso kuin Dalikin aikanaan enkä yhtään ihmettele, nyt kun kylässä olen käynyt. Tämä vaatimaton ja pienimittakaavainen kylä tuntui heti kotoisalta, vaikka siellä parveilikin turisteja aikamoisesti. Se oli rakennuskannaltaan viihtyisä ja hauskasti mutkitteleva rantaviiva loi ihania pieniä poukamia ja minisatamia kylän sisään. Talot vastasivat kuvitelmaani espanjalaisesta kalastajakylästä, valkeiksi maalattuja/kalkittuja söpöläisiä vierivieressä raikastavan Välimeren tuulissa. Kylä on nähtävästi viisaasti suojeltu liialta visuaaliselta kasvamiselta sillä, että kylän laajentuessa tietyn rajan ylitettyään, rakennukset ovatkin aivan maaperän värisiä, ikäänkuin kukkuloilta kerätystä liuske(?)kivestä koottuja asumuksia, jotka maastoutuvat mainiosti ympäröiviin kukkulanrinteisiin. Oiva ratkaisu, jolla on onnistuttu säilyttämään kylän "alkuperäinen" silhuetti ja muka-koko.

Komea talo, komein räystäänalaisin keramiikkakaakelein...kuva ei ihan tee oikeutta tosin.

Keramiikkamyymälöitä oli useampia tarjoten toinen toistaan ihanampia ja herkullisempia väri-ilotteluja. Cadaquèsista löysin vihdoin kaipaamani keramiikkakulhon. Olin nimittäin joskus ostanut jostain (en edes muista mistä!) parikymppisenä suuren sinivalkoisen salaattikulhon, joka jossain vaiheessa sitten hajosi. Siitä saakka olen kaivannut sille työn jatkajaa ja nyt sellaisen löysin. Onnistuin tekemään ostopäätöksen myös toisessa keramiikkapuodissa joka myi myös värikkäitä kaakeleita. Valitsin pikapikaa valikoiman väri-iloittelua Ranskankotiimme laitettavaksi jonnekin "sitten joskus" kun remontti on siinä vaiheessa.

Tässä muutama kaakeli. Kaakelit löytänevät paikkansa keittiömme ultramariininsinisen kaakeliston koristeraitana.

Sangria-tapas -settini. Risti taitaa päätyä keittiöömme.

Uutuudet vieretysten, vaikkeivät ole ihan kaveruksiksi tarkoitettuja.

Hetelmiä odottamassa käyttöön pääsyä. Sitruunaa ja appelsiinia jo laitoinkin sangriaan, jota reissumme tuloksena päätin opetella tekemään.