tiistai 18. helmikuuta 2014

Kuvankaunis Menton sitruunan sadonkorjuun aikaan

Mentonin sitruunafestivaalit vetivät meidät aurinkoisena maanantaina Italian rajalle tutustumaan vihdoinkin tähän kauniiseen vanhaan kaupunkiin. Monasti olimme sen kaunista rantabulevardia ajaneet illansuussa, mutta siihen siihen rooliin se tähän saakka oli jäänyt, ohikulkupaikaksi matkalla Italiasta kotiin.

Menton on ihastuttava (puhun nyt vanhasta kaupungista) pastellisävyinen sokkelo, joka kapuaa ylös aika jyrkälle mäelle komeasti heti Välimerestä. Tulee mieleen jokin musikaalilavastus, niin makea on tunnelma näissä herttaisissa sokkeloissa.











Kirkonaukio. Kirkko on omistettu arkkienkeli Mikaelille. Arkkienkelin kirkko on vasemmalla.



Näkymä Välimerelle saman kirkkoaukion vastakkaiselta puolelta. Henkeäsalpaavaa kauneutta. Taustalla näkyy Italian rannikkoa. Aukiolta pääsee melkein suoraan rannalle laskeutumalla monen monta kerrosta portaita.



Kirkon sisäänkäynti.


Arkkienkeli Mikael kirkon katossa. Miehen mielestä kaunein kirkko koko Rivieralla - niistä joissa hän on käynyt.



Kevät-talven satoa pikkukaupan edustalla. Appelsiineja ja sitruunoita sekä kumkvatteja ihanasti käsittelemättöminä ja selvästi tuoreina, josta merkkinä lehdet hedelmissä yhä kiinni. Appelsiinit Sisiliasta 2,90€/kg, sitruunat Mentonista 3,50€/kg.

Sitruspuut kaikkialla lähistöllä näyttävät kovin suloisilta pienine klementiineineen, mehevine appelsiineineen ja pirteine sitruunoineen. Minä nautin siitä näystä aina vain. Tarpeeksi eksoottista minulle, en kyllästy siihen näkyyn varmaan koskaan. 


Viimeinen ehtoollinen erään talon seinässä.


Saavuimme kotiin tuoreiden, käsittelemättömien uuden kevään satoa olevien mentonilaisten sitruunoiden kera. Nyt ne odottavat pääsyä puristimeen. Tehdään ainakin C-vitamiinipommimehua.

Näissä mentonilaissa sitruunankuorissa on kuulemma erityisen hyvää sitruunan eteeristä öljyä, josta on nautittu jo 1400-luvulta saakka Grassen hajusteteollisuutta myöten.

Minä taidan kuoria ainakin muutaman sitruunan kuoret ja kuivaan ne provencelaiseen tapaan kiehkurana keittiön tangossa myöhempää kokkailua varten. Mihinkähän pataan vai kuumaan viiniinkö ne sitten päätyvät... Ainakin näyttävät hauskoilta - ja tuoksuvat!




tiistai 11. helmikuuta 2014

Ja vielä ruokailusta

Olemme kovin viehättyneet ranskalaisesta tavasta koko perheen kokoontua kotiin lounaalle kesken työ- ja koulupäivän. Tapa, joka lienee vähitellen häviämässä kiireemmän elämäntyylin alta.

Iloksemme olemme kuitenkin huomanneet, että meidän kylän ala-asteelta kulkee aikamoinen liikenne lounastunnin aikoihin, kun vanhemmat oletettavasti yhä noutavat jälkikasvuaan kotilounaalle. Puodit pistetään kiinni ja kaikilla on kulttuurisellisesti lupa ottaa kunnon tauko. Sitten kylän liikenne hiljenee vaisuksi pariksi tunniksi.

Meni sitten kotiin perheen pariin tai ystävien kanssa lounaalle, mittavaa lounastaukoa tunnutaan noudatettavan isommissakin kaupungeissa, lukuunottamatta aivan suurimpia kauppakatuja ja -ketjuja ja turistialueita. Turha siis on yrittää puoteihin sisään useampaan tuntiin, kun on tauon paikka siinä joskus puolenpäivän ja kello neljän välillä. Tietysti jokainen pulju kuitenkin aloittaa ja lopettaa taukonsa hieman eri aikoihin, jottei asia olisi liian suoraviivainen tai helppo muistaa.

Mittavan lounastauon jälkeen ei niin haittaa vaikka työpäivä venyisikin pidemmälle iltaan, onhan sitä saanut levätä ja ravita itsensä ihan kunnolla ja parhaassa tapauksessa vielä viettää aikaa perheenkin parissa.

Jostain luin tutkimuksesta (juu, en muista lähteitä mutten malta olla mainitsematta), jonka mukaan ranskalaisten työteho on yllättävän korkea. Uskoisin, että tällä mojovalla lounastauolla on vahva osuus siihen, että koko työpäivä paiskitaan paremmin tehoin.

Tietenkään kaikki eivät voi edes etelä-Ranskan välimerellisessä kulttuurissa nauttia näistä pitkistä lounaista. Nykyään etenkin suuremmat työpaikat voivat olla eri linjoilla ja lisäksi kovin kaukana kotoa tai lasten kouluista, mutta näin ideaalitasolla hehkutan tällaista. Romantikko kun olen.

Eikö olekin hassua, että juuri tällaisella päivän pätkäisyllä ja maltillisella suhtautumisella supertehotyöhön, saadaankin aikaan juuri sitä, mitä varmaan moni pelkäisi menettävänsä ottamalla työpäivän keskeltä aimo viipaleen vapaa-ajaksi!


Luukut kiinni ja piiiiitkälle lounastauolle, rupattelulle, hyvälle ruoalle, ehkä lasilliselle viiniä ja vielä jälkiruokakin siihen päälle. Sitten otetaan iisisti ja palataan työmaalle uusissa voimissa, on kuin olisi uusi päivä! Onnea Provencessa :)


Jatkoa kiehtomisesta

Niin, ja sitten on se ruoka.

Ruokailuun paneudutaan ajankäytöllisesti niin ruoanlaiton kuin sen nauttimisenkin suhteen. Ei sillä, että vatsanpalvontaan tulisi ryhtyä, mutta sitä asennetta arvostamme, että kun kerran syödä joka tapauksessa tarvitsee, miksei sitä voisi tehdä hyvin ja kiirehtimättä. Yhteinen ruokahetki yhdistää ja lujittaa perhesiteitä.

Tässä tulee esille jälleen se ajan varaaminen asioihin, slow life, josta pidämme. Jos kerran pataruoan kestää kypsentyä sen 3 tuntia, sille varataan se 3 tuntia eli "laitetaan ruokaa" jo hyvissä ajoin etukäteen niin suunnitelmin kuin ennakkovalmisteluinkin.

Ruoanlaitto tuntuu olevan muuallakin Välimeren ympäristössä arkea ja vähän kaikessa mukana, vähintään ajatuksissa, eikä suinkaan ahneuden, vaan viitseliäisyyden vuoksi. Toki lopputuloskin on yleensä syötävämpää sekä terveellisempää kuin pikaruoka ja sehän se sitten kannustaa tähän elämänasenteeseen entisestään.

On hämmästyttävää, miten lähes jokaisesta pikkubaarista seudullamme saa esim. suunnattoman onnistuneita ja meheviä jauhelihapihvejä. Kiireisimmät turistipaikat ovat erikseen ja niissä olemmekin toisinaan saaneet varmaan huonoimmat ruoat, muttei sellaisissakaan ollenkaan välttämättä aina saa huonoa ruokaa.

Puhun nyt ihan sellaisista tavallisenkin kansan lounaspaikoista, kuten meidän kylän "edesmennyt" Bar du Clos (nyt on uudet omistajat ja työntekijät, joten olemme vielä vähän epävarmoja siitä, jatkaako Barin ruokalista suosiossamme). Jauhelihapihvi paistettiin siellä (oih, niitä muistoja!) - ja oikeastaan joka paikassa Ranskassa - puolikypsäksi ja se oli tehty reilusta, tuoreesta ja erittäin maukkaasta naudanlihasta. Siihen simppeli sinihomejuusto-, pippuri- tai sienikastike ja ranskalaiset sekä salaatti ja siinä kaikki. Tuota annosta olisi kuitenkin voinut tarjota kenelle tahansa kulinaristille, veikkaisimme. Ei mitään lisäaineiden tai grillimausteiden makuja, sapuskat oli tehty aidoista raaka-aineista baarin omassa keittiössä ja tuoreeltaan pöytään. Erittäin yksinkertaista, kuten usein hyvä ruoka onkin.(Älkää kuitenkaan kokeilko tätä medium-jauhelihapihviä normijauhelihasta kotona! Puoliraakaan pihviin tulee olla jotain muuta tavaraa kuin mitä kaupoista normaalisti löydämme)

Ja voi jukra, nyt kun vauhtiin pääsin, supermarketissakin eritellään erilajisten nautojen lihat, ihan kuin meillä kotomaassa perunalajikkeet. Ja erilaisia lihamestarin leikkaamia lihapaloja löytyy niin että meillä päässä pyörii! Valikoimat todentotta houkuttelevat tuomaan vaihtelua ruokapöytään. Lihatiskistä ihan supermarketistakin löytyy niin pupua, lammasta, nautaa, sikaa kuin erilaisia kana- ja riistalintujakin kaikennäköisinä paloina. Huh, puhumattakaan kalatiskistä lukuisine kalalajikkeineen ja kaikkine äyriäisineen, simpukkalajeineen, rapuine ja hummereineen. Eikä ole edes juhlapyhät.

Mutta kohtuus kaikessa. Minä voisin elää pelkällä maksalaatikolla oikeasti, mutta on se kyllä kivaa kun on joskus mahdollisuus ja pääsee toteuttamaan luovuutta myös keittiössä koko perheen ja ystävien iloksi. Ranskassa se ei edes maksa paljoa!


maanantai 10. helmikuuta 2014

Mikä Ranskassa meitä niin kiehtoo

Taas nokka osoittaa kohti Provencea ja Ranskaa. Mikä se saa meidät pakkaamaan ja lähtemään sinne aina kun vain tilaisuus järjestyy, monta kertaa vuodessa?

Onhan se vähän hassua, kun matkustaminen sinänsä ei ole mikään välttämättömyys. Arvatenkin motiiveita suunnata juuri Ranskaan ja omaan kylään löytyy tietysti aika paljon, jotta tätä viitsimme harrastaa. Tässä muutamia ehkä vähän karrikoitujakin välähdyksiä siitä, mikä sikäläisessä olemisessa meitä viehättää ja kiehtoo.

Ensinnäkin arki pienissä kylissä on yksityiskohtien ja hetkien huomioimista. Sisäänpäinkääntyneiyys, katse kohti katua tai ohi kanssaihmisten kiirehtiminen eivät oikein sovi tähän yhteisöön. Otetaan katsekontaktia vastaantulijaan, huomioidaan hänet ja tilanne sekä tervehditään, tuli vastaan kuka tahansa.

Aamuisin ostamme leivän pienestä leipomosta, kävelymatkan päästä kotoa. Sinne voi piipahtaa minuutissa- parissa, vaikka takitta, oli talvi tai kesä. Perinteistä kumpuava ja aito slow life on kauniisti ja alleviivaamatta tapahtumien taustalla. Leipomossa jonossa seisoessa jokainen sisääntulija ottaa katsekontaktin, hymyilee ja tervehtii niin kanssa-asiakkaitaan kuin myyjääkin. Samoin käy, kun joku poistuu pikkumyymälästä, hän osoittaa hyvästinsä sekä hyvän päivän/illan/alkuillan -toivotuksensa niin asiakkaille, rouville ja herroille, kuin myyjättärellekin ja muut vastaavat lähtijälle, vähintään hymyllä ja nyökkäyksellä, yleensä vastatervehdyksellä. Tähän pieneen pysähdykseen toivotuksineen menee kunkin elämästä ja arjesta ajallisesti vain pikkuriikkinen parin sekunnin tovi ja energiaakin hyvin vähän, mutta kylän ilmapiirille tällaisella huomaavaisuudella on valtava merkitys.

Samaten pikkumyymälöissä asioidessa saa seurata paikallisten kuulumisten vaihtoa, kuinka ostotapahtuma ei ole ainoastaan tarvittavan tavaran omistuksen vaihtamista. Siinä vaihdetaan ystävällisiä sanoja, kuulumisia, jaetaan myötätuntoa ja vahvistetaan yhteisöllisiä siteitä. Tämä tehdään tahdikkaasti ja luontevasti. Tässä meidän perheellä on vielä kovasti opeteltavaa - juuri ja juuri saamme ne tavallisimmat tervehdykset jotenkin ymmärrettävästi ulos suustamme ja helposti sitä hämmentyy, kun joku kysyykin jotain, mikä ei sovi oppikirjasta oppimaame vuorovaikutustilanteeseen. Silloin sitä vähän punastelee ja yrittää selittää, että anteeksi nyt, mutta nyt  meni vähän ohi tuo mitä juuri sanoit. Haaveissamme osaamme joskus sitten merkityksellisemmin ottaa osaa tähän ystävälliseen sananvaihtoon.

Kylissä tiedetään, että keskenään on toimeen tultava. Persoonallisuuksien erot ja karheudet on niiden esille tultua lopulta painettava villasella. On hurjan terveellistä, ettei pääse pakoon kanssakyläläisiä. Tietyissä rajoissa tietenkin.

Ihan kaikesta ei valiteta, vaikka oletetaan tietysti, että kaikki on viimeisen päälle ammattitaidolla tehtyä ja että kaikilla tekijöillä on ammattiylpeyttä. Se on ollut hieno asia, jonka olemme oppineet Ranskan myötä. Tämä vaativa asiakkaan asenne, joka jopa kunnia-asiaksi joskus tuntuu täällä pohjois-Euroopassa nousevan, se saa väistyä ja antaa tilaa harkinnalle. Okei, joskus käy jollakulla kömmähdys, tylsää, mutta niin se vain on. Nykyään emme ole heti suunapäänä vaatimassa oikeuksiamme. Asiaa mietitään tovi ja useimmiten ei sitten tahdokaan nostattaa pölyä, vaikka siihen olisi muka oikeus. Toki oletamme silti, että palvelut ovat hyviä eikä meille ehdointahdoin tehdä vääryyttä. Jotenkin tämä asia kietoutuu toisen ihmisen, työtään tekevän, kunniaan ja huomaavaisuuteen meidän puoleltamme. Asiat eivät olekaan ihan niin mustavalkoisia, kuin mihin olimme aiemmin oppineet muualla. Eivät ne muuallakaan varmasti loppujen lopuksi niin mustavalkoisia ja selviä ole, mutta Ranskassa tälle nyt olemme muukalaisina herkistyneet ja se on ollut hyvä opetus.

Ainiin. Yhteisöllisyys katkeaa jotenkin kylän arabiväestön ja muun väestön välillä. Arabiväki pysyttelee suurimmaksi osaksi omissa porukoissaan ja naisetkaan eivät aina ihan auliisti vastaa toivotuksiini kadulla. Se on surullista, vaikka ymmärränkin mistä tällainen johtuu.







keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Pienen kylämme mailla linna

Kylämme lähistöllä seisoo vanha Chateau de Colle Noire joka nykyään puhekielessä tunnetaan Christian Diorin linnana. Kuulimme siitä jo ensimmäisellä visiitillämme kylään. Silloinen kirkassinisilmäinen ja erittäin sosiaalinen Jerome-lihamestarimme mainitsi brittiyhtyeen Oasiksen juuri viettäneen aikaa linnassa silloista levyään äänitellen - ja iltaisin sitten kylämme aukiolla lihmestarin kanssa jalkapalloa pelaten.

Linna jäi mieleen, mutta kesti tovin ennenkuin hahmotimme missä se sijaitsi. Linna on jäänyt ikävästi uuden risteyksen rakentamisen vuoksi outoon kolmionkärkeen kahden vilkkaan tien väliin. Sieltä emme ihan heti osanneet linnaa etsiä, mutta nyt kun asiasta tietää, linna vetää katseet puoleensa aina siitä ohi ajaessamme.

Chateau de Colle Noirella on pitkä ja aika surullinenkin historia. Linnamainen kivikartano sai omistajakseen Christian Diorin vasta 1950-luvulla. Sitä ennen mm. sodan jälkimainingeissa linnan puistossa oli ilmeisesti järjestetty vetäytyvien saksalaisten toimesta niinkin järkyttävä tapahtuma kuin kylämme nuorison joukkoteloitus! Käsittämättömän surullista ja mieltä vaivaavaa. Tämän tiedon löysin vasta eilen ja linnan näkeminen tulee nyt tästä lähtien saamaan aivan uuden sävyn. Mustan ja murheellisen, kuten jo linnan nimessäkin musta kuuluu, aivan kuin enteenä. (Rauha teloitettujen sieluille ja armoa Herralta teloittajille.)

Niin, Christian Dior oli ilmeisesti asunut isänsä ja sisarensa kanssa nuoruudessaan läheisen Callianin kylän lähistöllä, joten alue oli hänelle jo entuudestaan tuttua. Hän käytti varojaan linnan sekä sen pihamaalla sijaitsevan pienen pyhän Annen kappelin kunnostukseen. Molemmat olivat päässeet lähes täysin rappioitumaan ennen Diorin kuvaan astumista. Christian Diorin omistukseen siirtyi samalla myös kylämme laella sijaitseva käsittääkseni entiseen linnoitukseen kuulunut pieni ja suloinen pyhän Bartholomeuksen kappeli, jonka kunnostuksesta hän myös huolehti ja myöhemmin lahjoitti kappelin kylämme omistukseen sillä ehdolla, että kylä pitää kappelista huolta.



Chapelle Saint Barthelemy vanhalta hautausmaalta nähtynä. Kylä onkin sitä kunnostanut, juuri muutama vuosi sitten valmistui sisäremontti ja nyt kappeliin pääsee jo sisäänkin tiettyinä päivinä viikosta. 



...ja sivusta kaunissa talvisessa ilta-auringossa



Sisäänkäynti kappeliin


Ei ole ihme, että sellainen hahmo kuin Dior kehitti hajuvesiä myöhemmin työssään, sillä hän sai kuulemma kipinän tuoksuihin jo nuoruutensa oleskelusta Provencessa, Grassen tuoksupääkaupungin lähistöllä. Chateau de Colle Noirenkin puutarhassa kasvatettiin ruusuja ja jasmiinia, hänen suosikkejaan.

Kun seuraavan kerran suihkautan Miss Dioria, ajatukset kulkeutuvat Chateaun entisiin tuoksuviin puutarhoihin ja Provencen inspiroivaan luontoon, josta nyt katson tuoksupulloni juontavan juurensa. Ei tällä tarinalla Chateaun synkkä historia kylläkään mihinkään mielessäni katoa, eikä sen pidäkään, mutta linnan julkisivua katsellessa mielikuvat saavat ehkä ripauksen lisää moniulotteisuutta...Pianhan se nähdään, kun runsaan viikon päästä linnan ohi jälleen ajetaan, jHs.