Olemme lähtökuopissa nokka kohti ranskalaiskylää osoittaen. Tarkoitus on saapua pitkänäperjantaina illan suussa Ranskaan. Toivomme kerkiävämme samana iltana vielä illan palvelukseen jo tutuksi tulleeseen oman kylän kirkkoon, vaan huomisiltana eivät kellot soikaan kutsuen väkeä kylästä palvelukseen, kuten olemme tottuneet.
Perinteen mukaan pitkäperjantaina ranskalaislapsille kerrotaan, että kirkonkellot ovat lentäneet Roomaan ja siksi kellot eivät poikkeuksellisesti silloin soi. Sunnuntai-aamuna kellot raikaavat taas iloisesti, Jeesus on ylösnoussut - ja lapsille kerrotaan, että kellot ovat palanneet kotiin Roomasta ja tuoneet mukanaan suklaamunia!
Kirkonkellojen sointi kivikylän kujilla on aina koskettanut minua, jo silloin kun en niin kovin kristillisesti ollut suuntautunut. Jotain mystistä tenhoa niissä oli jo silloin. Nautin suunnattomasti siitä kollektiivisesta tunteesta, joka minut valtaa aina kun kuulen kirkonkellojen soinnin tämänkaltaisissa pikkukylissä, oli se sitten Italiassa tai Ranskassa. Muualla en ole paljoa pikkukylissä käynytkään, mutta kokemus on varmasti hyvin samantapainen pitkin keski-Eurooppaa.
Kauniista kokemuksesta huolimatta en voi välttyä siltä, että aina kellojen soidessa minua myös kouraisee jostain hyvin syvältä, kuin kuulisin joitain muistikuvia kodista, joka on joskus ollut...
Kirkonkellojen sointia ranskalaiskylän kivikujilla, löytöjä, ruokaa, näkymiä, matkantekoa ja tunnelmia