La Fête des Voisins osa 2

Koko päivän eilen vähän ihmettelin, että mitä kummaa sitä keksitään vietäväksi katunyyttäreihin ja mitenköhän siellä sitten pärjää ja tulee vastaanotetuksi eli onkohan meidät "oikeasti" kutsuttu mukaan, tällaisia osa-aika-kyläläisiä kun olemme.

Asioita ihmetellessä toimimme kutsuihin osallistumista valmistellen. Mies päätti leipoa bravuuriaan, Tarte Paysannen tomaateista ihanalla sinappi-kerma -kastikkeella. Minä päädyin vääntämään ranskalaistyylisen pizzan herkkusienistä, salamimakkarasta ja oliiveista. Lisäksi ostimme varalta kaupasta valmiin normandialaisen omenapiiraan, jos kaikki menisikin pieleen. Jotainhan olisi oltava tuomisiksi, kävi miten kävi.

Leipomuksemme onnistuivat ihan hyvin, joten meillä oli runsaasti tarjottavaa naapureillemme. Pakattiin mukaan vielä pullo paikallisen viinitilan Côte de Provence rosé-viiniä ja virvoitusjuomia. Valkoiset taitettavat muovituolimme kainalossa, tortut tarjottimella ja olkikorissa muut tilpehöörit sitten nilkutimme paikalle hitusen seitsemän jälkeen. Koolla oli jo jonkin verran meille aika tuntematonta, mutta kasvoilta osin tuttua porukkaa. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja meille ruvettiin tarjoilemaan juomaa. Punaviiniä muovimukista.

Kadun lapset leikkivät tavalliseen tapaansa kadulla palloa potkien. Me aikuiset keräännyimme kadun keskelle kyhätyn pöydän ympärille rupattelemaan ja napostelemaan pöytään tuotuja herkkuja. Meidän tuomistemme lisäksi pöydästä löytyi mm. minipizzoja, kotitekoista pissaladiere-sipulipiirakkaa (provencelainen pizzamainen erikoisuus http://delicesdhelene.over-blog.com/article-pissaladiere-nicoise-50102835.html ), kotitekoista quicheä, naapurikorttelista tuotua pizzerian pizzaa, makeisia ja sipsejä kera lukuisten erilaisten juomavaihtoehtojen, pastista unohtamatta.

Keskustelu oli hauskaa ja sujui yllättävän hyvin, kun laitoimme taitomme yhteen, mies vahvempana taitajana. Erityisesti eräs meitä vastapäätä istunut (itse asiassa selvisi, että lähestulkoon vastapäätä myös asuva) vanhempi madame oli erittäin kiinnostunut meistä ja Suomesta. Hän päivitteli silloin tällöin pöytäkumppaneillemme Suomen yötöntä yötä ja pimeää talvea. Se oli hänelle itselleen uutinen. Hän sai avukseen aika hyvin englantia taitavan nuoren miehen, joka käänsi hankalimmat kohdat keskustelusta niin madamelle kuin meillekin. Hyvin kärsivällisesti keskustelukumppanimme jaksoivat meidän kanssamme solkata ranskaa! Nostan heille hattua ja olemme hyvin kiitolliset tästä ilmaisesta ranskankielen "keskustelutunnistamme"! Varsinaista teho-opetusta.

Pääsimme tutustumaan hieman paremmin myös hitusen mystiseen katumme asukkiin, "rouvaan, jolla on pieni ruskea koira laukussa kirkkokäynnillä ja jonka hyvinkasvatetulla ja rauhallisella pikkukoiralla on baarissa käydessään oma tuoli pöydän ympärillä" Hyvin eleganttina ja harkitun huolettoman-huoliteltuna tämä rouva kävelyttää koiraansa kylässä ja ruokailee toisinaan kanssamme samaan aikaan mm. aukiomme baarissa. Hän osoittautui suunnattoman herttaiseksi ja tahdikkaaksi sekä sydämet sulattavan ystävälliseksi! En saanut silmiäni melkein hänestä irrotettua. Lämpö ja hyvä tahto tuntui ympäröivän häntä. Erikoinen asia oli myös se, että monella muulla paloautonpunainen huulipuna olisi epäpukevaa, mutta hänelle se peräti sopi. Hän nyt vain osaa kantaa varmaan minkä tahansa asun tai lisukkeen kunnialla. Erityisesti tietynlaiset ranskalaisnaiset ovat tätä lajia. He myös usein käyttävät juuri tällaista huutavanpunaista huulipunaa. Ei voi kuin ihmetellä.

Katumme juhliin osallistuva väki oli hyvin kirjavaa ja kyllähän osa noista ranskalaisistakin aika persoja näköjään juomille olivat. Ei näytä olevan vain suomalaisten tai brittien pahe. Me lähdimme varsin varhain nukuttamaan poikaamme kotiin, joten emme olleet tarkkailemassa sitä, miten juhlat jatkuivat tai kuinka myöhään edes. Muut lienevät jatkaneet vielä jonkin aikaa kadulla. Meitä ei ainakaan häirinnyt.

Yksi kylässä muuten hyvin näkyvä ihmisryhmä loisti poissaolollaan juhlista, arabiaikuiset. Lapset kyllä kävivät hanakasti juhlapöydästä herkkuja hakemassa. Tämä vahvistaa käsitystäni ja aika lyhyttä kokemustani siitä, että kylän kiviasujaimistossa limittyy, vaan ei sekoitu, kaksi maailmaa, länsi ja lähi-itä. Noin niinkuin karkeasti laitettuna. Ymmärtäähän sen, että he eivät juo viiniä tai syö possua, mutta olisi varmasti mahdollista viettää aikaa yhdessä ja tutustua niissäkin rajoissa. He yleensä puuttuvat myös kylän suuremmista ja virallisimmista juhlista. Kaksi eri maailmaa, todentotta. Näkymätön raja.

Saimme joka tapauksessa juhlien ansiosta uusia tuttavia ja nyt jutellaan tai heilutellaan kadun toisesta päästä tervehdykseksi kun kotikadulla nähdään. Oikein kiva lisä täälläoloon ja kylä tuntuu taas aika roimasti kodimmalta.

Yksi unelma täyttyi

Pitkään haaveilin välimerellisten sardiinien syömisestä. Se kuulostaa niin kesäiseltä. Katsokaas tätä kuvaa esim.
http://www.montereybayaquarium.org/cr/cr_seafoodwatch/recipes/sardines_salsa.aspx 

Viime syyslomalla jo sainkin ilokseni annoksen grillattuja sardiineita ravintolalounaalla Café des Chineursissa Antibesissa. Kokemus oli hyvä, joten aloimme suunnitella joskus laittavamme tätä kalaa myös kotosalla. Sardiinihinkuuni nähden, kauan on mennyt, ennenkuin saimme aikaiseksi.

Tänä aamuna kylän torilla jo tutuksi tulleella kalakauppiaalla oli pikkukojussaan pieniä söpöjä sardiineita, joten tein heräteostoksen ja ostin kuusi kalaa lounaaksi. Olivat vähän pienempiä kuin taannoin ravintolassa saamani, joten kysyin varmuuden vuoksi, sopivatko grillattavaksi. Myyjä vakuutti, että sopivat. Ostin sitten. Kaivoin kukkaroani miettien, mahtaako siellä olla enää vihannesostosten jälkeen tarpeeksi kalaherkulle. Olihan siellä, sillä hinnaksi satsille tuli vain 1,50€! Oikein tyytyväisenä saavuin kotiin yllätyksineni.

Sardiinit piti itse avata ja putsata, mutta se oli hyvin helppoa. Ihan kuin mitä tahansa pikkukalaa putsaisi. Vatsa auki veitsellä, tavara ulos ja huuhtelu. Pikavilkaisu provencelaiseen keittokirjaan kertoi, että pää pitää kuulemma jättää paikoilleen ja että kalat asetetaan grilliin matalassa astiassa pienessä jauho- ja suolamäärässä kieriteltynä. Tein lisukkeeksi kastikkeen sovelluksena kirjan ehdottamista sitruunasta, suolasta, pippurista, valkosipulista, oliiviöljystä ja persilijasta. Kaikkea löytyi keittiöstä. Ainekset vain sekaisin ja tarjolle grillattujen kalojen kanssa, lusikoitavaksi päälle.

Tämä ensimmäinen kokeilu onnistui oikein hyvin. Kalat pysyivät ehjinä ja maistuivat mehukkaalle ja raikkaalle.

Kyllä se on hienoa, kun melkein kotiovelle tuodaan tuoretta kalaa kesäkuumallakin! Tästä täytyy iloita ja käyttää palvelua useamminkin. Perjantaihan onkin perinteinen kristillinen paastopäivä eli kalaruokapäivä. Pitää harkita, tekisikö siitä tavan meillekin. Paasto muutenkin on selviteltävien asioiden listallani. Jeesuskin paastosi.

Simppeli provencelaislounas

Pääsiäisenä pistäydyimme ensikertaa kunnolla Aix-en-Provencessa ja löysimme lounaspaikaksemme Café Le Grillonin brasserian aivan keskustassa, kauniilla plataanipuiden reunustamalla Cours Mirabeaulla. http://cafelegrillon.free.fr/anglais/index.htm (Kuvat eivät tee paikalle oikeutta, kun ihmiset ja heistä lähtevä puheensorina sekä keittiön äänet puuttuvat.)

Brasserie oli poikkeuksellisen komea kaksikerroksinen perinteikkään oloinen ruokapaikka. Klassisesti puetut hyvin kiireiset valkopaitaiset tarjoilijat juoksivat pää kolmantena jalkana täpötäydessä ravintolassa. Väki pöydissä oli mukavan kirjavaa, rupattelu äänekästä ja vaikutti siltä, että paikka oli monen vakioravintola. Siellä tilasimme päivän annokset, jotka sinä päivänä olivat Aioli-lautaset.

Noh, vähän nauratti, kun annos saapui. Se oli todella simppeli: keitettyä perunaa, porkkanaa, vihreitä papuja, keitettyä sipulia, keitettyä kananmunaa, baccala-kalaa ja pari katkarapua ja muutama pala simpukanlihaa. Perunaa oli todella runsaasti eikä ruoka-aineita oltu edes aseteltu saatika leikkailtu mitenkään esillepano mielessä. Mieleen nousi kuvia entisajan "järkevistä" maalaislounaista kovan ulkotyön lomassa. Jotain aika erilaista, kuin millaisessa ravintolamiljöössä istuimme. Silti se jotenkin sopi sinne. Ihmiset tietää, mikä on hyvää ja konstailematonta. Sellainen se ravintolakin oli, koreista seinäkoristeista huolimatta. Perusruokaa.

Tänään katsoin lounasaikaan jääkaappiin ja päätettyäni keittää muutamat jäljelle jääneet uudet perunat ja ihanan terhakan parsakaalin, selailin uudesta Julia Childin keittokirjastamme hollandaise-kastikkeelle ohjetta, kun silmiin osui samaisen keittokirjan oheet aiolille. No, tietysti innostuin kokoamaan aioli-lautasen, olihan alku jo niin lupaava perunoineen ja parsakaaleineen. Jääkaapista löytyi sitten vielä vihreitä papuja ja kananmuniakin. Siinähän oli jo ihan kelpo ainekset kunnon provencelaislounalle!

Aiolin suhteen kuitenkin oikaisin. Meiltä ei löytynyt vanhaa leipää, jota Julia peräänkuuluttaa. Enkä muutenkaan jaksanut ruveta ponnistelemaan. Avasin sinapittoman majoneesipurkin ja yksinkertaisesti sekoitin siihen puristettua valkosipulia. Oikein hyvä tuli. Minulle maistuu valkosipulimajoneesi koska vain. Lisuukkeeksi lautaselle vielä juustoraastetta. Ei varmaan kuulu asiaan, mutta tuntui hyvältä. Ja maistui.

Oltiin niin tyytyväisiä tähän edulliseen, simppeliin, provencelaiseen ruokaamme. Tuli jotenkin kummasti myös kesäinen, ellei peräti juhannusmainen olo tällaisesta lautasesta, joka riemuitsee yksinkertaisista vihannesten mauista. Jälkijättöisesti juhannusfiiliksissä siis söimme "ranskalaisia perunoitamme". Suosittelen kokeilemaan! Ei ikinä arvaisi, miten hyvää tuo voi olla. Sehän meitä siellä ravintolassa naurattikin, että näinkö simppeliä!

La Fête des Voisins

Pienen katumme päässä talon seinässä on niitattuna ilmoitus kadun asukkaiden La Fête des Voisins -juhlasta tänä perjantaina. Ilmoituksessa pyydetään ottamaan omat ruokailuvälineet ja tuoli mukaan sekä tuomaan nyyttäriruokaa, kuten pizzaa tai quiche.

Jännittää. Mitenköhän siellä pärjäämme tällä suuresti puutteellisella kielitaidollamme. Emme tietenkään jännityksestä huolimatta voi jättää juhlaa väliinkään. Tämä on mielenkiintoinen tilaisuus tutustua hieman paremmin naapureihimme ja päästä maistelemaan muitten kokkauksia.

Googlailu kertoi, että tällaiset juhlat ovat keino ehkäistä eristymistä yhteisöjen sisällä ja että näiden takana on jopa puoluetoimintaa. Jotenkin ilmoituksen tyylin pohjalta tuntuu siltä, että meidän juhlamme takana on yksinkertaisesti kadun väki. Kukaan yhtään virallisempi taho ei ole lappusessa ilmoittautunut erityisesti juhlan järjestäjäksi. Oli miten oli, kiva ajatus ja mukavaa, että joku on pistänyt töpinäksi.

Eilen koiranulkoilutuskiepillä saimme esimakua kadun yhteisöllisyydestä, kun ilmeisesti kadullamme asuva n. 6-vuotias pikkupoika yllättäen ojensi kätensä meidän kehitysvammaiselle pojallemme ja sanoi siinä erittäin ystävälliseti "bonjour!"-käsipäivää. Ihana! Herralle kiitos tällaisista pienistä ystävällisyydeneleistä. Poikien ystävyys tuskin kovin pitkälle voi kehittyä kieli- ja kehitysongelmista johtuen, mutta kyllä poikammekin oli niin mielissään tällaisesta huomionosoituksesta. Sydäntä lämmittää.

Mitä ihmettä sitä tekisi katunyyttäreihin...

Koiran ja kameran kanssa kylälenkillä

Usein kävelytämme koiraa kylän sisällä. Kadut ovat mukavan kumpuilevia ja katseltavaakin riittää hauskoissa yksityiskohdissa. Kaduilla pyörii kissoja, koiria, ilmassa leijuu herkullista ruoan tuoksua ja kaduilla leikkii lapsia, on mopoja, autoja, äitejä ovensuissa. Autoja näkyy kylän pikkukujilla hyvin harvoin ja osa kaduista on niin kapeitakin, ettei autolla mahdu lainkaan kulkemaan. Kujilla on siis mukavan rauhallista kulkea vilkkaan pikkukoiran kanssa.

Kirkon tienoolla on ilmavampaa. Saa nousta portaita kylän laelle raikkaisiin tuuliin.

Kaunis ovi kotikadullamme. Liekö tyhjillään asunto tuon ihastuttavan oven takana, sillä kukkaisia ei ole ilmaantunut noihin herkullisen turkooseihin ruukkuihin.

Suihkulähteistä lorisee tässä kylässä juomakelpoista raikasta vettä. Niissä on näppärä myös putsata suttaantuneet kädet, raikastaa itseään tai koiraa hikisellä lenkillä tai vain nauttia putoavan veden solinasta, joka kaikuu kauniisti kivisillä kujilla ja pikkuaukioilla.

Kylän laella sijaitsee pieni Pyhän Bartholomeuksen kappeli, aivan kirkon vieressä. Tässä seison kappelin pihalla. Taustalla sinertävät Esterel-vuoret, jotka peittävät näkymän Välimerelle. On kiivetty kylän laelle. Joskus täällä seisoi linnoitus, jonka tuhoutumisesta ei taida oikein olla kellään tarkkaa tietoa. Kirkko taisi kuitenkin olla osa linnoitusta,  kappeli on ilmestynyt tänne myöhemmin.

Kylän sisäkatua. Usein näillä nurkilla tuoksuu huumaavasti ruoanlaitto, paistettu sipuli etenkin. Taitaa kantautua kylän lukuisista arabikeittiöistä nuo tuoksut.

Tämän talon oveen on niitattu kunnan ilmoitus siitä, että talo on korjattava mitä pikimmin. Ilmoitus on pian vuoden vanha. Tiilet putoilevat kadulle ja luukutkin taitavat olla turvallisuusriski. Omistaja ei taida pitää kiirettä. Ei näytä kuntakaan kiirehtineen asiaa sitten ilmoituksen niittaamisen. Erikoista, että ilmoitus on talon julkisivussa eikä esim. postitettuna omistajan kotiosoitteeseen. Ehkä omistajan osoitetta ei tiedetä. Niin, täällä ei taidakaan olla samanlaista virallista osoitekäsitettä kuin koto-Suomessa.

Koira nauttii vaihtelevista kävelytysmaastoista. On tämä toista kuin talviset asfalttiset pyörätiet!

Päiväretkellä Luberonin alueella

Ansouis, Cucuron ja maaseutuajelu

Suomen naapurimme soittivat ja ehdottivat, että tulisimme heitä tapaamaan Ansouisin kylään parin tunnin ajomatkan päähän. Noh, tietysti lähdimme! Pieni päiväreissu ja ajelu Provencen maaseudulla on aina tervetullutta.

Ystävämme olivat juuri saapuneet Italiasta ja matkalla kotiinpäin. Tahtoivat kovasti nähdä Ansouisin kylän luettuaan sen elämästä kertovan kirjan pari vuotta sitten.

Provencelaisista maalatuista mainoksista ja pikkuliikkeitten julkisivuista saisi suloisen kuvakirjan. Tämä sattui kohdalle Cucuronin kylässä kun ostimme jäätelöä.

Meidänkin perheemme yhtenä huvina on kiertää houkuttelevilta kuulostavia elokuvien ja kirjojen tapahtumapaikkoja matkoillamme. Se luo jotain runkoa reissuun, jos vaikka ei muuta keksi. Sitä paitsi kun lueskelee kirjoja ja katselee matkaan virittäviä leffoja etukäteen, paikka ehkä avautuu vähän paremmin sitten paikanpäällä kuin jos ihan kylmiltään possahtaa uuteen paikkaan.

Jos olet nähnyt (huonon, mutta kauniita maisemia sisältävän) A Good Year -elokuvan, tämä yllä oleva aukio on ehkä tuttu romanttisesta kohtauksesta, jossa pariskunta istuu iltaa mustavalkofilmi vesialtaan toisella puolella muistaakseni. Sitten alkaa sataa jne. Kylä on nimeltään Cucuron. Eilen siellä tuuli aivan hurjasti mistral-tuulen voimalla, niin, että plataanipuut humisivat aukion yllä ja jäätelöpurkit lentelivät pöydistä. Ei ikinä uskoisi, kun kuvaa katsoo!

Ansouisin kylässä. Tämä yltiöpittoreski kylä sitten taas on tapahtumapaikkana vähän hölmölle kirjalle "Lumoava Provence". Kirja tuli luettua ennen ensimmäistä matkaamme Provenceen kahdeksisen vuotta sitten. Hämmästyimme suuresti, kun saavuimme kylään, että kirjoittaja oli tosiaan kertonut hyvin intiimejäkin asioita kyläläisten elämästä ja ihmisistä heidän oikeilla nimillään. Siellä oli tosiaan kaikki kohdallaan, kuten kirjoittaja oli selostanutkin. Myös kirjoittajan oma talo löytyi ja kirjanselästä tuttu nimi seisoi tosiaan ovessa. Nyt kävimme täällä toistamiseen saman kirjan lukeneen naapuriperheen innoittamina.

Ansouisin Bar de Sports, kuten kirjakin kertoo. Tosin lukuisissa pikkukylissä ja kaupungeissa on tämän niminen baari.

Ansouisin kylän kirkko oli tunnelmallinen. Kirkkaasta päivänpaisteesta ja tässäkin kylässä erittäin voimakkaana puhaltavasta ja humisevastaa mistral-tuulesta sisään hämärään ja hiljaiseen kirkkoon astuessa ei ensin silmät näe sitten yhtään mitään ja kirkko tuntuu täysin mustalta. Tovin kun jaksaa odottaa, silmä tottuu ja kirkko alkaa näyttää aarteitaan. Todella suloinen ja liikuttavasti maalattu pieni kirkkosali rauhoittaa mielen.

Pojallamme on tapana valita jokin alttari ja hetken keskittyä rukoukseen sen edessä, kädet ristissä alttarilla. Se on hurjan liikuttavaa. Hän myöskin on aina osannut ihan pienestä pitäen hiljentyä näissä reissuilla käymissämme kirkkosaleissa, vaikka muuten onkin varsinainen menoveikko. Jotain rauhaa ja lepoa moni kirkkosali tuntuu huokuvan minustakin.

Neitsytajelu

Jo useamman vuoden mies on patistanut minua tarttumaan rattiin Ranskassa ollessamme. Yleensä olen vakuutellut hänelle, että jos/kun meillä joskus on täällä oma paikka, sitten ajaisin minäkin. Nyt on.

Leikkisä painostus tuotti vihdoin tuloksia, kun tänään köröttelin autolla supermarkettiin kylän ulkopuolelle. Toki mies istui vieressä siltä varalta, että ajautuisin tilanteeseen, josta en itse keksisi ulospääsyä. Niitä on helppo täkäläisessä liikenteessä kuvitella tapahtuvaksi.

Kadut ja tiet kylässä sekä kylän ympärillä ovat kapeita. Toisinaan yksisuuntaisen kapeita, mutta silti kaksisuuntaisia ja niillä ajellaan varsin kovaa vauhtia. Monet kadut ja tiet näyttävät 1,5 kaistaisilta tai nipinnapin kaksikaistaisilta, ilman keskiviivamerkintöjä. Niillä ajellaan huolettomasti vastaantulevaa kaistaa hyödyntäen, etenkin kurveissa. Minulla nousee hiukset pystyyn tuon tuostakin.

Ajoimme kesän alussa tänne suomalaisessa rekisterissä olevan ison ja kömpelön automme. Matka-autona kaaramme on erittäin hyvä, mutta näissä pienissä kylissä ja kapeilla teillä se tuntuu lievästi sanottuna ylimitoitetulta. Noh, sen rattiin kävin kuitenkin tänä aamuna ja posotin perille saakka E. Le Clercin markettiin ihan onnistuneesti siitä huolimatta, että heti oman talomme edustalla sijaitsee varsinainen pullonkaula, jota olen jännittänyt etukäteen kovasti. Nyt se meni kuitenkin hienosti läpi. Ei sattunut kohdalle vaikka isoa rekkaa tai bussia tai ambulanssia samaan aikaan läpi yrittämään.

Pullonkaula on yhden auton mentävä noin runsaan kymmenen metrin pituinen rako korkeiden kylätalojen välissä. Siinä on aina harkittava, kenen vuoro on ajaa läpi solan. Toisinaan tarvitaan liikennepoliisia ohjaamaan pattitilanteissa, jotta liikenne saadaan jälleen luistamaan tai ylipäätään edes liikkumaan. Useasti päivän aikana torvet soi ja neuvotellaan kovaäänisesti siitä, kenen tulisi peruuttaa, siirtyä tai muuten vain kenen syytä moinen nyt tällä kerralla onkaan. Sitten pyöritellään silmiä ja huidotaan käsillä tai nostellaan olkapäitä neuvottomuuden merkiksi. Noihin tilanteisiin toivoisin, etten joutuisi, mutta sellaiset kehittyvät tässä solassa ikävä kyllä ihan hetkessä, joten riski on vain otettava, jos aikoo ajella minnekään kylän parkkipaikkaa edemmäs. Vaihtoehtoinen reitti naapurikylän kautta johtaa samankaltaisen solan kautta, joten pullonkauloja ei ole täältä lähtiessä välttäminen, ellei valitse sitten ihan mahdottoman kapeata jyrkänteen reunaa kulkevaa tietä kylän takana, joka on myös kaksisuuntainen. Siellä pääsee parhaassa tapauksessa peruuttelemaan kapoisaa tietä takaisinpäin, jos sattuu vastaantulija kohdalle hankalassa vaiheessa. Valitsen mieluummin solan ja julkisen töppäilyn kuin tuon peruuttelun.

Jospa tämä autoilu täällä tästä nyt minunkin kohdallani alkaisi. Toisihan se huomattavasti lisää vapautta ja joustavuutta. Vähän kerrallaan harjoittelen. Tiet tunnenkin jo kyllin hyvin, joten sen puoleen on ihanteellista harjoitella liikenteen sekaan hyppäämistä. Nahkaa täytyy vaan kasvattaa, ettei ota henkilökohtaisesti tööttäilyä, käsimerkkejä, valojen vilkutuksia tai merkitseviä katseita, joita aika monet täkäläiset ranskalaisautoilijat mielellään suovat kanssa-autoilijoille, jotka heidän mielestään ajavat liian hitaasti tai töpeksivät. Tööttiä heidän tulee painettua heti, kun matka ei suju ihan omien nopeustoiveiden mukaisesti. Aina varmuuden vuoksi töötätään, jospa tuo toinen autoilija onkin vaikka...nukahtanut?

Joku tulee vastaan solasta.