Vanhan talon iloja

Koimme aikamoisen yllätyksen kattoterassin alapuolisessa makuuhuoneessamme edellisyönä...

Pari neliömetriä makuuhuoneemme kattorappauksesta läjähti maahan yhtäkkiä klo 5 aamulla! Siinä oli aikamoinen herätys. Tunne oli täysin absurdi kun muutaman senttimetrin paksuista sementtirapattua kattoa tulee alas kovalla metelillä suurina laattoina ja pölyä kaikki paikat täysi. Tilanne oli ohi parissa sekunnissa, mutta sotku ulottui kaikkialle huoneessa. Siis aivan kaikkialle.

Kiittelimme, että kukaan ei ollut moisen roinan alla. Ryhdyimme aamuöiseen siivousurakkaan aika hämmästyneinä.

Odottelemme nyt vakuutusyhtiön mielipidettä siitä, korjaavatko he katon. Asia ei ole ollenkaan itsestään selvä, sillä taloomme on rakennettu - todennäköisesti täysin ilman mitään rakennuslupia, kuten kylän tapana on  - aikanaan kattoterassi juuri tämän makuuhuoneen yläpuolelle. Nykyinen terassi on entinen ullakkohuone, joka lienee palvellut joskus palvelijan huoneena. Se on muutettu yksinkertaisesti avomalliksi eli katto on vain poistettu. Siitä tuli oiva terassi pihattomaan taloon. Jossain vaiheessa, varmaan aika myöhään, on lisätty vesieristettä lattiaan ja lattia laatoitettu terassilaatoilla. Kuka ties, mitä tuolla välillä on tapahtunut makuuhuoneen katossa.

Rakenteet ovat kastuneet vuosien varrella varmaan moneen otteeseen, mutta koska täkäläinen ilmasto on niin kuiva ja rakennusmateriaalit hengittäviä, kosteus on aina päässyt varsin hyvin myös poistumaan. Seitsemisen vuotta sitten talossa on tehty suuri kosmeettinen remontti ennen meitä edeltäviä kauppoja ja jonkin verran on näköjään korjailtu paikkoja niiden jälkeenkin. Materiaalit ovat olleet mitä sattuu ja rakennusvirheitäkin on näköjään tehty. Talo on ne antanut aika hyvin anteeksi juuri suotuisan ilmaston vuoksi.

Viime talvi oli täällä poikkeuksellisen märkä ja viileä. Se näkyy ja tuntuu talossakin. Ihan kaikkea ei tällainen pitkämielinen 1800-luvun talovanhuskaan kestä. Sisäseinät kuplivat (muovi-) maalien alla monesta kohtaa ulkoseinien kohdalla, rikkinäinen ränniputki on tuottanut ulkoseinään pitkän vihertävän vesivanan jäljen jne.

Olemme kiitelleet tässä vuoden mittaan sitä, kuinka appi maalasi terassin vuosi sitten kesällä jollain hyväksi kokemallaan silikonisivelyllä, joka pitää vettä erityisen hyvin. Se onkin varmasti ollut hyväksi talolle noin yleisesti ottaen, sillä terassin lattiakallistuksetkaan eivät ihan osu oikeaan. Mutta nyt kun rakenteet ovat päässeet kuivumaan ja välipohjan puurakenteet kutistuvat, rappaus sanoutuu näköjään irti liikkuvimmista osista.

Kyllä se on uusittava, tuo makkarin kattorappaus, vähän suuremmaltakin osin, mutta sitä odotellessa emme pääse purkamaan vanhaa ennenkuin vakuutusyhtiö on käynyt tarkistamassa tilanteen. Sillä välillä jännitämme, milloin loputkin ropisevat alas. Enpä taida viitsiä vielä vaihtaa verhojakaan. Tulee joko remontti tai ensin uusi suunnilleen saman magnituudin rappauspläjäys ja sitten remontti. Kaikki tuo tuottaa suunnattoman määrän rakennuspölyä.

Oih, näitä vanhan talon tuottamia yllätyksiä!

Seurakuntayhteyttä etsimässä

Kylässämme on ihana viileä kivikirkko, jossa vietetään roomalaiskatolisia messuja, adoraatioita yms. Kaikki tapahtuu ranskaksi ja joskus osin latinaksi. Aika tutulta tuntuu messukaava tällaiselle evankelisluterilaisellekin, joten kärryillä pysyy vaikka kielitaito onkin kehnonlainen. Saarna menee suurelta osin vielä ohi, harmi kyllä. Ehtoollisellekaan en minä osallistu enkä saisikaan, kun en ole roomalaiskatolinen virallisesti. Mies käy ehtoollisellakin ja ymmärtää minua paremmin saarnan sisällönkin. Hän minua sitten opastaa ja valottaa. Ihan sopivaa, mutta lapset kyllästyvät.

Jo viime kesänä googletimme kaikkia mahdollisia englanninkielisiä kirkkoja niin Alpes Maritimesin kuin Varinkin alueella. Yksi kiinnosti ylitse muiden, Cornerstone Christian Fellowship Antibesissa. Kaksikielinen seurakunta, jossa väki kansainvälistä, musiikki "nuorekasta" ja Raamattu otetaan Jumalan sanana. Ei se musiikki niinkään vetänyt, vaan se, että Jumalan sana on Jumalan sanaa. Viime kesä kuitenkin meni ja vilahti niin, ettemme hyvistä aikeistamme huolimatta päässeet maistelemaan tuon paikan opetusta. Olimme niin onnessamme kun saimme kuunnella Suomesta kotiseurakunnan messuja livenä netin kautta ja kipaista tuon kaksi minuuttia kylän omaan kirkkoon, ettei sitten viitsinyt muualle vaivautua.

Viime sunnuntaina kuitenkin ryhdistäydyimme todettuani, että seurakuntaa kaipaan. Veljeyttä ja sisaruutta. Mies pisti töpinäksi ja rohkaisi kaikkia valmistautumaan ajoissa - tai no, myöhässähän me lähdimme, mutta olimme perillä kuitenkin niin, että kerkisimme tapahtumaan mukaan. Matka Antibesiin kestää noin puoli tuntia täältä meiltä.

Jo ulos kuului avoimista ikkunoista iloinen kaunis ylistysmusiikki. Lupavaa, totesimme kaikki. Ovella oli vastassa iloiset emännät ja isännät tarjoten sen viikon infolehtistä. Saliin käveltiin tuosta vain ja etsittiin sopivat paikat. Menossa oli tuttua englanninkielistä musiikkia oman bändin säestämänä. Hyvin soittivat ja lauluun oli mukava yhtyä, kun biisi oli tuttu entuudestaan. Soittelen näitä autossa silloin tällöin joltain "The Best Worship Music Ever" -albumilta. Liikuituin ihan kyyneliin.

Loppukokouskin meni oikein mukavissa merkeissä ja vieraileva puhujakin oli selvästi tosissaan. Hiukan olin havaitsevinvani menestysteologisia painotuksia jossain kohtaa puhetta, mutta muuten ei tarvinnut jännittää puhujan puolesta. Ikävintä on, jos tuntuu, että pitää olla varuillaan sen suhteen millaista opetusta puhuja päästää suustaan.

Meidät toivotettiin tervetulleiksi oikein ystävällisesti jo puhujankin toimesta ja kahvilla saimme mukavasti juttuseuraa. Tämä oli oikein lupaavaa. Kiitollinen olo ja tieto tästä kristittyjen yhteydestä täälläkin kantaa meitä täkäläisessä arjessamme. Toivomme pian pääsevämme uudestaan Cornerstonen lämpimään ilmapiiriin.

Rapistuneiden ikkunaluukkujen takaa

Ikkunaluukkujamme ei saa enää kunnolla suljettua. Niin rapistuneet ne ovat. Roikkuvat keskeltä hieman turhan alhaalla eivätkä siten enää jaksa ryhdistäytyä mahtuakseen ikkunalaudan ylle luukkuja suljettaessa. Niinpä ne jäävätkin useimmiten hieman raolleen, vaikka yrittäisi kokonaan sulkea. Eipä niitä juuri sulkea tarvitsekaan, vain pidemmän poissaolon ajaksi tai pahimmissa mistral-tuulissa, etteivät pauku ja lopullisesti hajoa.

Viime vuonna, ensimmäisenämme tämän talon omistajina, löysimme kevään tullessa keittiön ikkunalaudalta heikosti suljettujen ikkunaluukkujen suojasta luvattoman vuokralaisen. Puluäiti oli kerännyt ikkunallemme hataran pesän ja muninut sinne kaksi pientä munaa. Sinänsä ihan söpöä. Muutaman päivän katselimme ja ihmettelimme asiaa, mutta sitten alkoi kaikki se pesää ympäröivä kakka, kärpäset ja höyhenet olla haitaksi, kunnemme niiltä iljenneet avata ikkunaa. Keittiön kärytkin jäivät räppänän puutteessa pyörimään huonetilaan.

Näissä taloissa avoimet ikkunat kuuluvat asiaan. Muuta ilmanvaihtoa ei ole. Keräsimme sitten kylmänviileästi munat pois ja siivosimme pesän. Niin. Aika ikävää pulun kannalta. Puluja ja etenkin niiden kakkaa on täällä kuitenkin ongelmaksi asti. Ehkä toisaalta siis helpotimme kylän puluongelmaa hitusen. Näin itseämme lohdutimme. Pulua emme kuitenkaan osanneet lohduttaa.

Viimekeväisestä ikävästä puhdistusoperaatiosta viisastuneena pitkän aikaa muistimme olla tarkkoja täältä pois lähtiessämme, että ikkunaluukut tulevat mahdollisimman tiukkaan suljettua, niin, että tuo mainittu rapistumisesta johtuva pakkorako jäisi mahdollisimman pieneksi. Muistimme hyvin - paitsi viimeksi laiskotti kun olisi pitänyt vetää luukkuja äärimmilleen. Ja niinpä meillä nyt sitten olikin jälleen puluäiti täällä odottelemassa yhden makuuhuoneen ikkunalaudalla kaksine poikasineen. Nyt ei tullut kuuloonkaan siivota pesää, kun siellä hengitteli jo nuo kaksi poikasta. Liikuttavuudestaan huolimatta ovat muuten yllättävän rumia, nuo pulun kullanmurut! Emme olleet koskaan ennen nähneet moisia ja hieman hätkähdytti. Yleensä kun poikaset ovat lajista riippumatta aika suloisia. Noh, siinä ne kasvoivat ja kasvoivatkin valtavaa vauhtia. Ihmislapsen kehitys tuntuu joskus vauhdikkaalta, mutta tämä se vasta jotain olikin! Sulat kasvoivat melkein silmissä.

Sellaisen myönnytyksen tein jo alussa, että avasin luukut, jotta huoneeseen saatiin valoa. Siksi varmaan jossain vaiheessa toinen poikasista pääsikin putoamaan alas kadulle, kolmannesta kerroksesta. Myöhemmin pesin kaikki muut ikkunat, paitsi tuota, jonka edustalla pulut kellivät. Ikkuna pysyi suljettuna, kärpäset pörräsivät ja niin edespäin. Pesää ympäröivä kakkakasa sekä poikaset kasvoivat, kunnes nyt eilen se toinenkin poikanen löytyi yhtäkkiä kuolleena. Se makasi pesässä. Mahtoiko pelästyä meitä, kun se oli juuri oppinut tekohyökkäilemään meitä kohti, kun katsoimme sitä ikkunan läpi. Mitä jos se kulutti voimansa loppuun meitä pelotellessaan. Tai jos avointen luukkujen vuoksi paahtava aurinko oli sille liikaa. Aika ikäviä ajatuksia pyöri päässä omasta syyllisyydestä tähän.

Noh. Pesä on nyt siivottu pois, ikkunalauta desinfioitu mahdollisimman hyvin, ikkuna avattu ja huonekin pääsee tuulettumaan. Jälleen päätän, etten todellakaan jätä yhtään ylimääräistä rakoa ikkunaluukkuihin jatkossa. On se niin kurjaa häiritä toisen pesintää ja toisaalta tuntuu, etteivät ihmisasumus ja linnunpesä oikein sovi yhteen. Meillä on niin erilainen käsitys hygieniastakin.

Sohvabisneksiä

Torstaina kävimme Toulonissa sänkyostoksilla. Hankimme lapsille sirommat ja talon henkeen paremmin sopivat pedit entisten massiivisten ja tilaavievien Ikean sohvasänkyjen tilalle.

Onnistuneen sänkyostosreissun seurauksena piti nopeasti päästä eroon pienissä huoneissa seisovista entisistä mööpeleistä.

Ensitöiksemme tarrasimme ilmoituksen lahjoitettavista vanhoista sohvasängyistä talomme sisäänkäynnin kupeeseen, matkien uuden Madamen eli Madame M.:n tapaa myydä vanhoja huonekalujaan. Ensimmäinen ilmoitus hävisi hyvin pian talomme seinästä. Naureskelimme tätä ja aavistelimme kyllä, miksi näin kävi. Teimme uuden. Tällä metodilla sohvat hävisivätkin talostamme jo samaan iltaan mennessä. Tosi tehokasta! Samalla taas pääsimme tutustumaan muutamaan uuteen kyläläiseen.

Sohvat vei pois arabitaustainen naapurimme, Monsieur C. samalta pikkukujalta. Mies hikoili Monsieur C.:n kanssa sohvat hänen ahtaaseen eteiseensä. C. kiitteli kovasti ja oli silminnähden iloinen.

Seuraavana päivänä mies tuli hymysuissa ja vähän huvittuneenakin koiralenkiltä kotiin: Sohvamme ovat nyt myynnissä saman kadun uuden kukkakaupan ikkunassa meidän laatimallamme printatulla ilmoituksella muutamin käsintehdyin lisäyksin yli kahdensadan euron hintaan!

Näin tarjosimme näköjään tietämättämme tienestintarpeessa olevalle naapurillemme, Monsieur C.:lle lisäansiomahdollisuuden. Hän oli selvästi mielissään ja niin mekin. Sohvat olivat meille lähinnä ongelmajätettä eikä meillä olisi ollut kärsivällisyttä odotella niiden kaupaksimenoa. Tällä naapurilla on näköjään puolestaan aikaa - ja yhteyksiä. Häntä ei myöskään tunnu häiritsevän se, että sohvat seisovat nyt hänen eteisessään odottamassa uutta omistajaansa.

Työttömyys on aika lukemissa Ranskassa tällä hetkellä. Emme tiedä tämän kylän tarkkoja lukemia, mutta arvata saattaa että etenkin täkäläisen arabiväestön parissa työtä kaivataan. Tämä "sohvavälittäjämmekin" tarjoaa vähän väliä jotain ostettavaksi sekä kysyy, tarvitsisimmeko remonttiapua, kun kadulla törmäämme. Hänellä on remonttifirman käyntikortit joista yhden meillekin ojensi, mutta silminnähtävästi firmalla ei ole töitä.

Toivotamme onnea sohvabisneksiin ja olemme iloisia siitä, että pääsimme näin ehkä helpottamaan hänen perheensä ahdinkoa.

Perjantaiaamun kyläkierros

Alamme päästä kylän rytmiin. On perjantai ja se merkitsee toriaamua! Kipinkapin ulos siis. Torikori käsivarrelle, koiranhihna toiseen.

Ensin pissatamme Noahin ja sitten suuntaamme kori keikkuen aukiota kohti. Hauskaa! Matkanvarrella kunnan miehet ovat aloittaneet kesäistutusten asettelun kadunvarsien kivisiin istutuslaatikoihin. Pyytelevät anteeksi aiheuttamaansa häiriötä. Eihän se kuitenkaan ole häiriö, vaan pelkästään ilahduttavaa! Tunnen samalla omalla pienellä tavallani olevani osa kylää, kun juuri pari päivää sitten itsekin istutin saman kadun varrelle omiin laatikoihimme myöskin kesäkukkasia: pelargoniaa, laventelia, lobeliaa ja yhden pienen palmunkin. Ohikulkijat kommentoivat tyytyväisinä kunnan miesten puuhia, kuten taannoin minunkin kylänkaunistusyritystäni. Se lämmittää mieltä, että ihmiset osoittavat välittävänsä. Ja tokihan he välittävät, ovathan nämä kylän kujat ja kadut kuin meidän kaikkien yhteistä olohuonetta.

Kiepsautamme muutaman syrjäisemmän kadun kautta, kunnes lopulta käännymme varjoisalta ja rauhalliselta kadulta aukion kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Aukion ympärillä vilisee väkeä, koululaiset saatetaan koulubussille reput selässä, kahvila-baari on avoinna aamukahvittelijoille, tuoleja siirrellään äänekkäästi, tuttavat vaihtavat kuulumisia kadunvarsilla aamuauringossa iloisesti rupatellen ja kohteliaisuuksia vaihdellen. Väki hymyilee. Vihannesmyyjä asettelee tuotteitaan näytille keskustellen vilkkaasti tavarantoimittajan kanssa. Kalakauppias näyttää jo päässeen vauhtiin myynnissä.

Vihannesmyyjä myy lähinnä Provencelaisia, lähellä kasvatettuja vihanneksia, yrttejä, marjoja ja hedelmiä. Tällä kertaa valitsen kesän alun kunniaksi pienen tuokkosen kauniinnäköistä provencelaista mansikkaa, suuren ja kauniin täyteläisenpunaisen paprikan, pari-kolme pientä sööttiä kesäkurpitsaa ja vihreän salaattikerän. Sitten suunnistamme uteliaina kalakojulle. Huonolla ranskallani yritän vastata ystävällisen myyjän kyselyyn, että tulinko vain katselemaan. Sitä turistilta varmaan odotetaankin, uteliaana pällistelyä. Koitan kuitenkin saada sanotuksi, että ehkä ostakin jotain. Hän taisi ymmärtää ja alkaa kysellä, mitä tarkalleenottaen tahtoisin. Hmmm. Saan selitettyä, että jotain helposti laitettavaa, pannulla paistettavaa, filettä ehkä... Myyjä nostaa laatikosta jotain S:llä alkavaa, osoittelee montaa muutakin. Päätän ottaa sitä ensimmäistä. Saan juuri ja juuri sanottua ja myyjä kehuu kielitaitoani, heh! Se on oikeasti tosi huono, mutta kai hän on tyytyväinen, että turisti edes yrittää. Moni ulkolainen taitaa posottaa vain suoraan englanniksi. Lopuksi hän toivottaa hyvää lomaa ja päivänjatkoa ja me suuntaamme leipomon makeata tuoksua kohti.

Päätämme mennä aukion laidalla sijaitsevaan puotiin, joka on aivan torin vieressä. Helpompaa kuin sukkuloida koiran ja lapsen kanssa vilkkaan aamuliikenteen läpi risteyksen toiselle puolelle lempileipomoomme. Leipomossa poika saa valita, mitä tahtoo aamupalaksi. Valinta osuu isoon tuoreeseen kierteiseen chichi-munkkiin. Otamme vielä muille perheenjäsenille heidän suosikkejaan ja sitten onkin tori- ja aamuostokset tehty ja voimme siirtyä kotipuoleen aamiaisenlaittoon.

Tuli hyvä mieli, että sain mentyä torille ja asioille. Toripäivä on kylässämme aina tiistai- sekä perjantaiaamuisin, kesät talvet. Tiistaitori on kattavampi tarjonnaltaan. Minusta on erinomaista, että näillä kahdella toripäivällä kylässä pärjää sellainenkin, joka ei omista autoa tai muuten tahdo lähteä muualle ostoksille. Pieni täyteenahdettu valintamyymälä tarjoaa sitten lähestulkoon kaikkea, mitä torilta ei saa. Valikoima on todellakin äimistyttävä. Niin, ja tiistaitorilta saa toisinaan myös huonekaluja, patjoja, vaatteita yms. Tosi näppärää.

Kyllä nämä täällä ovat oppineet, miten elämä järjestetään, että näissä sokkeloisissa ja joskus hieman hankalasti saavutettavissakin kylissä saa asuttua mukavasti. Monesti olen huomannut, että juuri näistä näennäisistä hankaluuksista aukeneekin entistä suurempia etuja täkäläisten oivallisten ratkaisujen tuomien bonusominaisuuksien muodossa. Kuten nyt tässä tapauksessa se, että bisnekset hoidetaan torilla naamatusten keskustellen ja kuulumisia vaihtaen sen sijaan, että esimerkiksi suht anonyymisti käytäisiin megamarketeissa asioilla. Kannatan täydestä sydämestäni! Vielä on oma ranskankielentaitoni aika heikko, jotta saisin tästä toimintatavasta täyden ilon, mutta sinne päin on matka kummiskin - ja onhan itse matkantekokin mielekästä.

Herkkutuliaisia naapurimaasta

Saavuimme Ranskaan Italian kautta. Suloinen ja rakas Italia. Olen aina pitänyt Italiasta. On silti hätkähdyttävää saapua Ligurian suttuisten pikkukaupunkien, aika ränsistyneiden kasvihuonealueiden ja nokisten tunneleiden läpi Ranskan Mentoniin. Menton on pastellisävyinen, kaunis ja vauraanoloinen rantakaupunki, jonka siisteys hyppää silmille naapurimaan näkymien jälkeen. Miten nuo kaksi Rivieraa voivatkaan erota toisistaan näin dramaattisesti? Miksi Italia ei ole onnistunut markkinoimaan kaunista rannikkoaan?

Italia on lähellä ja käymme siellä silloin tällöin muutenkin päiväretkellä herkkuostoksilla tai syömässä ihania merenelävistä valmistettuja pizzoja tai pastoja sekä jäätelöä San Remossa. San Remo on meistä kuin jotkut Englannin entiset rantakaupungit, joiden huippuaika on ollut jo vuosikymmeniä ohitse. Tunnelma on vähän surullinen ja köyhä, unohdettu ehkä. Ihmiset ovat kuitenkin yleensä niin lämminhenkisiä ja ystävällisiä, että oikein ihmetyttää.

Normaalisti italianreissuillamme käymme ihan perus-Standassa, mutta nyt kotimatkalla emme löytäneet tuttua Standaamme San Remosta enää. Perdu! Siispä jatkoimme matkaa Latten kaupunkiin kohti rajaa. Sieltä löytyi tien varrelta avoin valintamyymälä. Sinne sitten.

Nytkin Italia tarjosi meille ihania herkkujaan siitä huolimatta, että käväisimme väsyneinä ennen kotiin saapumistamme pikapikaa vain extra-halvassa supermarketissa (tunnelmaltaan kuin Tampereen Vikkula, muuten) sekä huoltsikan ruokaosastolla. Itsellä oli siellä "Vikkulassa" vähän puusta pudonnut olo tavallisia arkisia ostoksiaan tehneiden italailaismammojen joukossa. Viiniosastoa mainostettiin kaupan ulkopuolella suurin kyltein. Se taitaakin olla kaupan valttikortti ja kenties jonkinlainen turistipyydys. Siihen emme nyt kerinneet tutustua. Vihannekset olivat kuitenkin poikkeuksellisen näivettyneitä ja oikeastaan kakkoslaatuisen näköisiä, jollaiseen emme ole tottuneet Italiassa. Jäi vähän ihmetyttämään...Onkohan tämä merkki lehdissä kirjoitelluista Italian talousvaikeuksista, että kunnon vihanneksiin ei ole normaaliväellä enää varaa? Ihanko totta? Näinkö pahaksi on tilanne päässyt? Hyvää ja terveellistä oli tuo nähdä kuitenkin - tietysti.

Saimme näistä kahdesta tienvarsikaupasta pyydystettyä parin ensimmäisen aterian ainekset: pieni prosciutto-kinkku narussa, perustuoremakkaroita pari pakettia, erinomaisia salamimakkaroita, tuoretta rucolaa, buffalo-mozzarellaa, canneloni-tuorepastaa ricottatäytteellä sekä pieniä tuoreita täytepastoja kinkkutäytteellä, pancetta-kinkkupalasia, kermaa, maitoa sekä parmesankimpale. Olimme väsymyksestä huolimatta ihan fiiliksissä. Seuraavana aamuna sitten oman kylän torilta tutulta vihannes- ja hedelmäkauppiaalta tuoreita paikallisia tomaatteja ja provencelaista melonia. Kyllä kelpasi. Oltiin niin kiitollisia.

Ateriat on helppo täällä koota maistuviksi, vaikka vähistäkin aineksista. Tuo yllä oleva oli varsin ylenpalttinen listaus normiaterioihimme nähden. Innostuttiin ehkä vähän liikaa pitkästä aikaa siitä ajatuksesta, että tuodaan Italiasta herkkuja kotiin, että tuli hankittua kaikkea helppoa, mitä kovassa vaudissa kerittiin sen kummemmin asiaa miettimättä. Mutta kaikki tulee syötyä ja niistä riittää pitkälle iloa. Me kaikki nautimme italialaisruoasta.

Koirasukkulointia

Ensimmäinen päivä alkoi huvittavasti. Olin reippaana pystyssä jo kuuden aikoihin. Heti päästyäni käytäväään, nilkoissa pyöri Noah-koira, joka heilutti häntäänsä toiveikkaana pissalenkin toivossa. Noh, pitihän sitä sitten heti lähteä sen kanssa ulos. Ensin syötin sen, että kakkaisi samalla lenkillä. Kiva meille molemmille olisi päästä ulos ja kunnon kävelylle useamman matkapäivän jälkeen.

Aurinko paistoi, ilma tuoksui raikkalta ja kylä heräili hissuksiin. Tuntui hienolta alkaa päivä reippaalla lenkillä kaunissa välimerellisessä maalaismaisemassa. Heti kylän viimeisten talojen jälkeen alkavat näes oliivilehdot, vehreät puutarhat ja varjoisat puukujat. Oli juhlaa nauttia rauhasta. En ikinä kyllästy oliivipuihin ja palmuihin! Myös tämä kontrasti kivisen kylän ja tiukan sosiaalisuuden sekä tuon maaseutumaisuuden ja väljyyden välillä on kiehtova.

Ei se koira oikein suostunut kakkimaan, joten päätin kiepauttaa lenkin vielä alemmas kylää ympäröivää rinnettä. Tulisipahan lisäurheilua sitten, kun kiipeisimme takaisin ylös. Muistin kyllä, että jossain aika alarinteessä liikkuu vapaana vahtikoiramainen piski, mutten kovasti sitä etukäteen surrut tässä ensimmäisen aamun huumassani - vaikka pelkään koiria!

Ei se kakka vain tule. Olemme jo lähes rinnekieppini alapisteessä, varjoisalla kujalla, kun näköpiiriini osuu samalla tiellä, parinkymmenen metrin päässä vapaana kulkeva iso koira, joka lömpsyttelee meistä pois päin. Teen silti samassa heti täyskäännöksen ja alamme reippahasti astella takaisin rinnettä ylös siinä toivossa, ettei tuo suuri koira huomaisikaan meitä tai kokisi meidän selkämme niin tylsiksi, ettei lähtisi seuraamaan. Se oli turha toivo. Pian tuo ruskea lihamötikkä jo saapuikin haistelemaan meidän pientä pörröistä leikattua pehmolelukoiraamme, joka vaikutti niin laihalta ja avuttoman pieneltä tuon timmissä kunnossa olevan vahtikoiran rinnalla. Vahtikoiran kuonokin oli lähestulkoon meidän lemmikin kokoinen!

Hetken annan heidän tutustua toisiinsa, mutta kun meidän pörrölelu alkaa vaikuttaa vähän hätääntyneeltä ja pyrkii pakoon uteliasta uutta ystäväänsä, minäkin hätäännyn entisestään. Alamme matkan takaisin ylös, mutta emme pääse juurikaan eteenpäin ison koiran tutustumisenhaluisen nuuhkimisen vuoksi. Otan meidän Noahin syliin ja sanon isolle - kamalan pelottavalle - koiralle jotain "no!" ja niin me jatkamme matkaamme minä kantaen Noahia ja toruen isoa koiraa niin ranskaksi kuin suomeksikin siinä sivussa. Koira senkun vaan tunkee aivan eteeni ja syliin saakka nuuhkimaan, nostan Noahia korkeammalle sylissäni ja päättäväisesti astelen tiukkaa mäkeä ylöspäin. Välillä koira käväisee puskassa jotain haistelemassa, mutta aina palaa takaisin Noahin "kimppuun". Ja minä kävelen ja rukoilen, että kaikki menisi hyvin.

Alan läkähtyä, kurkkua kuivaa, mutten voi pysähtyä. Jatkan vain. Pusken eteenpäin. Harmittaa, että jätin vähässä latauksessa olleen puhelimeni kotiin! Huhhuh. Reisilihakset maitohapoilla. Välillä auto tulee tietä, siirryn syrjään ja koira on vierelläni, kuin minun koirani! Ohikulkijat hymyilevät ystävällisesti tällaiselle koirarakkaalle aamuvirkulle. Ajattelen, että varmaan se on oikeasti ihan kiltti koira, mutta en uskalla luottaa. Noahin hyvinvointi on nyt ykkönen. Vihdoin saan vääntäydyttyä kylään jossa olo on vähän parempi, ihmisasutuksen keskellä. En silti laske Noahia alas, sillä tuo koira senkun vaan tiiviisti kulkee meidän kanssamme. Kaiken lisäksi ihan minussa liki. Toisinaan puolivahingossa tönäisen sitä reidelläni, kun yritän päästä eteenpäin siitä huolimatta, että koira asettuu poikkiteloin eteeni nuuhkimaan Noahia. Ei se silti murise minulle.

Tullaan kotiovelle saakka, koira seuraa. Se olisi tullut sisälle asti, mutta pääsin livahtamaan ovesta niin, että se jäi ulkopuolelle! Huhhuh. Pikavilkaisu ylhäältä keittiön ikkunasta heti perään todistaa, että koira menetti hetimiten mielenkiintonsa meihin ja luikki livohkaan.

Minä tosiaan pelkään koiria. Hassu koiranomistaja. Kerran paljon tuota eilistä koiraa pienempi, yllättäen juuri tuollaisen nuuskintaepisodin aikana, kävi Noahin kuonoon kiinni ja piti tiukassa otteessa ja ryhtyi ravistelemaan pikkuista koiraamme niin, että Noah lenteli ilmassa holtittomasti. Noahille ei käynyt onneksi mitenkään, vaikka näytti siltä, että nyt on viimeiset hetket käsillä! Herralle kiitos. Tuon kokemuksen jälkeen luotan koiriin entistä vähemmän. Surullista, mutta totta. Kuitenkin pitäisi muistaa, että Herran hallussa nuokin asiat ovat - tietenkin. Sitä itselleni toistelin tuolla eilisaamuisella "kakatus"kävelylläkin. Sillä, jolla ei kakkaa sitten Noah päässyt tekemäänkään, kun emäntä panikoi! Onneksi mies vei koiran ulos heti uudestaan kun heräsi.

Noh, sain ekstraronskisti hikiliikuntaa ja raitista ilmaa. Loppupäivä sujui yhtä lailla fyysisessä työssä taloa laitellessa; terassia pestessä, huonekaluja siirrellessä, tavaroita purkaen ja etsien. Illalla kaaduin sänkyyn ja nukahdin ennätysnopeaan ja nukuin kuin tukki kuuteen aamulla. Se on täällä ennemmin sääntö kuin poikkeus. Ihanaa olla terveesti väsynyt!

Tänä aamuna lenkki ei "osunut" vahtikoiran reviirille mutta alkoi tosin sillä, kun kylän toiseen kuppilaan kuuluva iso ns. baarikoira haukkui kovaäänisesti ovemme edessä. Jolkotti onneksi pois ja uskaltauduin kadulle Noahin kanssa. Lenkki meni hyvin ja aamu jälleen kaunis!

Jäin miettimään taas kerran tätä ranskalaista tapaa pitää koiria vapaana. Mitenköhän on, kaikki nämä vapaana liikkuvat koirat, ovatko ne tosiaan niin hyvin koulutettuja, että omistajat voivat luottaa niiden toimintaan ilman valvontaa...Jotenkin epäilen. Toivon silti, että olen väärässä.