Koirasukkulointia

Ensimmäinen päivä alkoi huvittavasti. Olin reippaana pystyssä jo kuuden aikoihin. Heti päästyäni käytäväään, nilkoissa pyöri Noah-koira, joka heilutti häntäänsä toiveikkaana pissalenkin toivossa. Noh, pitihän sitä sitten heti lähteä sen kanssa ulos. Ensin syötin sen, että kakkaisi samalla lenkillä. Kiva meille molemmille olisi päästä ulos ja kunnon kävelylle useamman matkapäivän jälkeen.

Aurinko paistoi, ilma tuoksui raikkalta ja kylä heräili hissuksiin. Tuntui hienolta alkaa päivä reippaalla lenkillä kaunissa välimerellisessä maalaismaisemassa. Heti kylän viimeisten talojen jälkeen alkavat näes oliivilehdot, vehreät puutarhat ja varjoisat puukujat. Oli juhlaa nauttia rauhasta. En ikinä kyllästy oliivipuihin ja palmuihin! Myös tämä kontrasti kivisen kylän ja tiukan sosiaalisuuden sekä tuon maaseutumaisuuden ja väljyyden välillä on kiehtova.

Ei se koira oikein suostunut kakkimaan, joten päätin kiepauttaa lenkin vielä alemmas kylää ympäröivää rinnettä. Tulisipahan lisäurheilua sitten, kun kiipeisimme takaisin ylös. Muistin kyllä, että jossain aika alarinteessä liikkuu vapaana vahtikoiramainen piski, mutten kovasti sitä etukäteen surrut tässä ensimmäisen aamun huumassani - vaikka pelkään koiria!

Ei se kakka vain tule. Olemme jo lähes rinnekieppini alapisteessä, varjoisalla kujalla, kun näköpiiriini osuu samalla tiellä, parinkymmenen metrin päässä vapaana kulkeva iso koira, joka lömpsyttelee meistä pois päin. Teen silti samassa heti täyskäännöksen ja alamme reippahasti astella takaisin rinnettä ylös siinä toivossa, ettei tuo suuri koira huomaisikaan meitä tai kokisi meidän selkämme niin tylsiksi, ettei lähtisi seuraamaan. Se oli turha toivo. Pian tuo ruskea lihamötikkä jo saapuikin haistelemaan meidän pientä pörröistä leikattua pehmolelukoiraamme, joka vaikutti niin laihalta ja avuttoman pieneltä tuon timmissä kunnossa olevan vahtikoiran rinnalla. Vahtikoiran kuonokin oli lähestulkoon meidän lemmikin kokoinen!

Hetken annan heidän tutustua toisiinsa, mutta kun meidän pörrölelu alkaa vaikuttaa vähän hätääntyneeltä ja pyrkii pakoon uteliasta uutta ystäväänsä, minäkin hätäännyn entisestään. Alamme matkan takaisin ylös, mutta emme pääse juurikaan eteenpäin ison koiran tutustumisenhaluisen nuuhkimisen vuoksi. Otan meidän Noahin syliin ja sanon isolle - kamalan pelottavalle - koiralle jotain "no!" ja niin me jatkamme matkaamme minä kantaen Noahia ja toruen isoa koiraa niin ranskaksi kuin suomeksikin siinä sivussa. Koira senkun vaan tunkee aivan eteeni ja syliin saakka nuuhkimaan, nostan Noahia korkeammalle sylissäni ja päättäväisesti astelen tiukkaa mäkeä ylöspäin. Välillä koira käväisee puskassa jotain haistelemassa, mutta aina palaa takaisin Noahin "kimppuun". Ja minä kävelen ja rukoilen, että kaikki menisi hyvin.

Alan läkähtyä, kurkkua kuivaa, mutten voi pysähtyä. Jatkan vain. Pusken eteenpäin. Harmittaa, että jätin vähässä latauksessa olleen puhelimeni kotiin! Huhhuh. Reisilihakset maitohapoilla. Välillä auto tulee tietä, siirryn syrjään ja koira on vierelläni, kuin minun koirani! Ohikulkijat hymyilevät ystävällisesti tällaiselle koirarakkaalle aamuvirkulle. Ajattelen, että varmaan se on oikeasti ihan kiltti koira, mutta en uskalla luottaa. Noahin hyvinvointi on nyt ykkönen. Vihdoin saan vääntäydyttyä kylään jossa olo on vähän parempi, ihmisasutuksen keskellä. En silti laske Noahia alas, sillä tuo koira senkun vaan tiiviisti kulkee meidän kanssamme. Kaiken lisäksi ihan minussa liki. Toisinaan puolivahingossa tönäisen sitä reidelläni, kun yritän päästä eteenpäin siitä huolimatta, että koira asettuu poikkiteloin eteeni nuuhkimaan Noahia. Ei se silti murise minulle.

Tullaan kotiovelle saakka, koira seuraa. Se olisi tullut sisälle asti, mutta pääsin livahtamaan ovesta niin, että se jäi ulkopuolelle! Huhhuh. Pikavilkaisu ylhäältä keittiön ikkunasta heti perään todistaa, että koira menetti hetimiten mielenkiintonsa meihin ja luikki livohkaan.

Minä tosiaan pelkään koiria. Hassu koiranomistaja. Kerran paljon tuota eilistä koiraa pienempi, yllättäen juuri tuollaisen nuuskintaepisodin aikana, kävi Noahin kuonoon kiinni ja piti tiukassa otteessa ja ryhtyi ravistelemaan pikkuista koiraamme niin, että Noah lenteli ilmassa holtittomasti. Noahille ei käynyt onneksi mitenkään, vaikka näytti siltä, että nyt on viimeiset hetket käsillä! Herralle kiitos. Tuon kokemuksen jälkeen luotan koiriin entistä vähemmän. Surullista, mutta totta. Kuitenkin pitäisi muistaa, että Herran hallussa nuokin asiat ovat - tietenkin. Sitä itselleni toistelin tuolla eilisaamuisella "kakatus"kävelylläkin. Sillä, jolla ei kakkaa sitten Noah päässyt tekemäänkään, kun emäntä panikoi! Onneksi mies vei koiran ulos heti uudestaan kun heräsi.

Noh, sain ekstraronskisti hikiliikuntaa ja raitista ilmaa. Loppupäivä sujui yhtä lailla fyysisessä työssä taloa laitellessa; terassia pestessä, huonekaluja siirrellessä, tavaroita purkaen ja etsien. Illalla kaaduin sänkyyn ja nukahdin ennätysnopeaan ja nukuin kuin tukki kuuteen aamulla. Se on täällä ennemmin sääntö kuin poikkeus. Ihanaa olla terveesti väsynyt!

Tänä aamuna lenkki ei "osunut" vahtikoiran reviirille mutta alkoi tosin sillä, kun kylän toiseen kuppilaan kuuluva iso ns. baarikoira haukkui kovaäänisesti ovemme edessä. Jolkotti onneksi pois ja uskaltauduin kadulle Noahin kanssa. Lenkki meni hyvin ja aamu jälleen kaunis!

Jäin miettimään taas kerran tätä ranskalaista tapaa pitää koiria vapaana. Mitenköhän on, kaikki nämä vapaana liikkuvat koirat, ovatko ne tosiaan niin hyvin koulutettuja, että omistajat voivat luottaa niiden toimintaan ilman valvontaa...Jotenkin epäilen. Toivon silti, että olen väärässä.