Seurakunnan kesäkuinen sunnuntaipicknic Mouginsin niityllä

Eräänä kesäkuun sunnuntaina kirkon jälkeen kaikki oli kutsuttu yhteiselle lounaspicknicille läheiselle niitylle viettämään iltapäivää seurakunnan ja Herran seurassa. Olimme valmistaneet meillekin kylmälaukullisen lämpimään keliin sopivaa purtavaa ja odotimme ilolla tulevaa kokoontumista luonnonhelmassa.

Meitä oli varmaankin vähintään neljä-viisikymmentä henkeä parin suuren lehtipuun varjossa suuressa Mouginsin lähettyvillä sijaitsevassa puistossa. Valtavalta tuntuva puisto näytti olevan yleisestikin suosittu sunnuntainviettopaikkana. Osa puistoa kansoittavista porukoista oli tuonut oikein pöydät ja tuolitkin - sekä tietysti aurinkokatokset.

Tunnelma picknicillämme oli välitön ja lämmin. Välillä joku lähti kiertämään omien eväittensä kanssa tarjoten muillekin, niin aikuiset kuin lapsetkin, ja kun oltiin syöty, niityllä pelattiin lentopalloa, leikkitennistä yms. ja juteltiin. Viihdyttiin monta tuntia, vaikka päivä oli paahteinen.

Mies tarkkaili uteliaana ranskalaisperheiden evästarjontaa. Britin erotti heti; sandwichin välissä muiden lisukkeiden lisäksi rapsahtelevia perunalastuja! Tämä rouva naureskeli itselleen yhdessä miehen kanssa. Tapansa kullakin, totesivat yhteen ääneen. Ranskalaisilla sitten taas näytti olevan salaatteja, hedelmiä ja yleisesti ottaen järkeviä ja nätisti valmistettuja ja esillepantuja eväitä, jotka syötiin sivistyneesti lautaselta. Pisteet ranskalaisäideille terveys- ja tapakasvatuksesta.

Oli jälleen käsittämätöntä, miten auliisti meille annettiin aikaa. Keskustelijoita tuli luoksemme, meistä pidettiin huolta, ei annettu jäädä yksin ja juttua aina riitti. Ystävällisiä, ihania ihmisiä jotka antoivat aikaansa kitsastelematta. Ei tällaiseen ole tottunut kuin harvoissa yhteyksissä. Täytyy taas nostaa hattua ranskalaiselle ja muullekin kirkossa vaikuttavalle kulttuurille. Täytyy mennä itseensä myös ja peilata omia toimintatapojaan vastaavassa tilanteessa. Parantamisen varaa varmasti löytyy, jotta vieraalle tulee varmasti tervetullut ja kotoisa olo. Pistän korvan taa. Kiitos tästä opetuksesta!

Kun jutteluun päästiin, seurakuntalaiset olivat hyvin kiinnostuneita meidän suomalaisesta seurakunnastamme, etenkin kun pääsimme kertomaan, kuinka Turussa järjestetään pienestä porukasta alkunsa saanutta nuorten Maata näkyvissä -kristillistä musiikkifestivaalia vuosittain. He kokivat tämän erityisen rohkaisevana. Oli ilo jakaa ja riemuita kristillisen tapahtuman suosiosta yhdessä.

Sellaisen erikoisen seikan tässä kesän aikana pistin merkille, että ristiriipus kaulassa on Ranskassa ennemmin poikkeus kuin sääntö, jopa kristillisessä seurakunnassamme. Vain yksi, kaksi jäsentä näin risti kaulallaan, kun suomalaisessa messuyhteisössämme suurella osalla aktiiviseurakuntalaisia on selvästi halu julistaa uskoaan tälläkin tavalla. Jäin miettimään sitä, vaikuttaako asiaan ranskalaisen yhteiskunnan "neutraalit" asenteet uskontoon niin paljon, että poliittisen korrektiuden nimissä ei osoiteta ns. väriä, koetaanko ehkä risti symbolina erilailla tässä seurakunnassa kuin mihin minä olen tottunut tai jopa eriuskoisten reaktiot ukaaviksi vai onko kyse paikallisen seurakunnan muuten vain erikoisesta ominaispiirteestä. Huomattavan monella kirkkoon tulleella oli kuitenkin autossaan kala-symboli, mikä lämmitti mieltä. Joskus vielä kysyn pastorilta tästä ristiasiasta!

Lisää sekavia muistoja

Syyskesän tuulet puhaltelevat, vaikka aurinko vielä jaksaa lämmittää täällä pohjoisessakin. Ensimmäinen kouluviikko on lopuillaan ja syyslomalentoja pohditaan.

Vähän väliä näppiskäsi hakeutuu ranskanmuistojen pariin valokuva-albumin kätkemiin hetkiin.



Lämmin kesätuuli leuhuttelee makuuhuoneen verhoja...voih, kaipausta! Kylässämme on yhä 30 astetta lämmintä päivittäin. 30 on minusta juuri sopiva kesälämpötila, jossa luutkin lämpiävät.

Minioliivipuumme taitaa siellä terassilla parhaillaan vedellä viimeisiään kuivuuden vuoksi. Se oli yksi niistä kasveista, joita emme ruukun pienuuden vuoksi kantaneet kadulle naapuriemme hellään hoivaan.  Kadulla on hyvä olla jotain tuhdimpaa. Terassimme on pieni, joten puidemmekin on oltava aika pieniä. 

Viime satokaudella tämä pieni puumme kantoi satoa peräti yhden oliivin verran. Mahtaako toista satokautta tullakaan.

Hankin tämän sinivalkoisen verhon aikanaan Turun Katulähetyksen kirpputorilta (on muuten huomattavan lämminhenkinen ja edullinen ostopaikka!) ompeluksia varten, mutta veinkin sen hetken mielijohteesta Ranskaan ja se löysi paikkansa yllättäen keittiön hyllynreunasta.

Verhon taakse kätkeytyy kaikkea rumaa muovikrääsää, vesipulloja ja säilytysastioita yms. Kankaan kuosi sopi minusta hämmästyttävästi yhteen ranskalaiselta kirpparilta hankkimamme - ja tuossa hyllylläkin osittain näkyvän - vanhan sinivalkoisen astiastomme kanssa. Astiastoon kuului vaikka mitä, lähtien soppakulhosta kansineen ja hinta vain upeat 25e!

Ranskalaisilta kirpputoreilta voi muuten tehdä ihan oikeita löytöjä eikä niitä tehdessä tarvitse hintaa tosiaankaan surra. Yleensä myyjät ovat kaiken lisäksi halukkaita tinkimäänkin. Tarjontaa vanhasta tavarasta taitaa olla Ranskassa niin hurjasti, että se mikä meikäläisittäin olisi arvokasta, myydään siellä meidän mielestämme lähes polkuhintaan. Etenkin vilkkaimpien turistikeskusten vaikutuspiirin ulkopuolella, edullisempien hintojen alueilla, kirpputorit tarjoavat suomalaiseen kirpparimeininkiin tottuneelle ihania elämyksiä. Valikoimat ovat mielenkiintoisia ja runsaat.

Kuten kuvasta näkyy, lattiana on meillä talossa lähes kaikkialla perinteinen provencelainen (tai marseillelainenko se on) punainen laatta, jota seuduillamme kovasti arvostetaan. Hurjan monessa oman kylän vanhassa talossa olen tämän saman lattian nähnyt vilahtavan ulko-oven auetessa. Uskoakseni laatta on aika vanha meidänkin talossamme, joka lienee 1700-luvun loppupuolella tai 1800-luvulla rakennettu. Emme ole oikein onnistuneet löytämään mitään dokumenttia talomme iästä.

Syvän punaruskea väri asettaa omat haasteensa sisustukselle ja laattojen saumat siivoukselle - tai siivoojan mielenrauhalle. Ei niitä puhtaaksi saa, joten on vähän relattava. Niillähän on kävelty ulkokengillä jo ties kuinka kauan. Vuosisata ainakin? Ehkä. Talommehan on todennäköisesti 1800-luvulta eli kylän nuorempiin taloihin lukeutuva rakennus.

Talomme laattalattian lukuisat halkeamat kertovat alueella toisinaan tapahtuvista maanjäristyksistä. Vaikka kylämme ei varsinaiselle maanjäristysvaara-alueelle kuulukaan, toisinaan sinnekin saakka kantautuu kauempaa lainehia joistain järistyksistä ja ne ovat selvästi jättäneet vuosisatojen aikana jälkensä. Kerran olimme itsekin paikalla, kun talo huojahti. Siitä jäi uusi halkeama niin meidän olohuoneemme laattalattiaan kuin naapuritalon ulkorappaukseenkin.

Tämä liikuttava ovi sydämineen seisoo meidän korttelimme toisella puolella. Kuinka vanha mahtaa olla tuo ovenpielus...vanhimmat näkemäni vuosiluvut kylämme ovenpielissä ovat olleet 1600-luvulta. Tosin kylä on ollut jo ainakin 1100-luvulla aika hyvin rakennettu, sillä silloin kylässä tapahtui kuulemma tulipalo, kertoi eräs uusi tuttavamme taannoisissa kotikadun juhlissa.

Tässä poseeraavat naapurin edesmenneeltä madamelta jääneet ruskeat provencelaistuolit. Tosin mukana istuinryhmän täydennyksenä on muutama talon mukana saamamme harmaa samanmallinen tuoli. Kuvanottohetkellä alkamassa on juhannusjuhlat veljeni perheen kanssa. Kylän aukiolta kantautui tässä vaiheessa jo musiikkia.

Auringonkukka vastaanottamassa juhannusvieraitamme. Vaasissa sama leijonanpää, kuin kevättalvella oveemme hankkimassamme kolkuttimessa. Joku entisistä asukkaista oli vienyt alkuperäisen kolkuttimen mukanaan jo vuosia sitten. Eteiseen tämän vaasin tarkoitin, mutta yläkerran aulaan se päätyi ensialkuun.

Siellä se uusvanha kolkutin istuu. Hankittiin se Aupsin kylästä kivasta pienestä sisustusliikkeestä, joka myi uutta ja vanhaa sekaisin. Tämä kuului siihen uuteen tavaraan eikä ollut hinnalla pilattu, vaikka on täyttä metallia, raskas kuin mikä. Koputin oli sopivasti patinoitunut jo hankittaessa, joten eipä paljoa silmään pistä tuosta vanhasta ovestamme.

Pienin askelin edetään sisutuksessa ja remontissa. Siinä on se kiitollinen puoli, että matkanvarrella keritään ihastelemaan jokaista pientä parannusta, kun ei tehdä liikaa kerralla.

Villes et Villages Fleuris

Kylällämme on kahden kukkasen arvoinen asema kukkivien kylien, Villes et Villages Fleuris, joukossa. Niin viranomaisten kuin kyläläistenkin toimesta katuja ja aukioita koristellaan kukkasin ja kasvein niin talvella kuin kesälläkin. Minäkin innokkaasti heti pääsiäisenä koristelin talomme julkisivua kevätesikoin ja kumppanein jatkaen kesän alussa kukka-amppelein, pelargonioin, palmuin yms. Tämän lisäksi kasvattelin pientä vehreää keittiöpuutarhaa keittiömme ikkunalla: amppelimansikkaa, basilikaa, rosmariinia, salviaa, timjamia, persiljaa, ruohosipulia ja rakuunaa.

Sain kuin sainkin kukkaloiston pysymään elossa etelän kuumuudessa kastelemalla kukkasia pariin otteeseen päivittäin. Kylä on niin ihana, kun väki hoitaa kukkiaan kaikkien iloksi. Koin antavani lahjan kyläläisille tällä ahkeroimisellani.

Kun tajusimme, että meille tulikin varhainen kotiinlähtö, kukkien kohtalo suretti jo etukäteen. Miten ikävältä näyttäisikään talomme julkisivu joko kuihtunein kukkasin tai peräti ilman kukkasia. Toivoin vielä viimehetkeen saakka, että joku yllätysvieras päättäisi tullakin nauttimaan loppukesästä talolla ja pitäisi samalla kukkaset elossa.

Yhtenä viimeisistä illoista, kokkauksen lomassa, kurkkasimme avoimesta keittiön ikkunastamme katua ja muita asukkaita avointen ikkunoidensa äärellä ja miehellä välähti. Tarjosimme ikkunasta huikaten vastapäiselle ns. uudelle madamelle mahdollisuutta valita lukuisista kukka-amppeleistamme kukkailoa omaan kotiinsa. Hän otti tarjouksen iloisena vastaan, joten ryhdyimme riisumaan taloa kukkaloistostaan, joka kannettiin sitten alas kadulle mistä naapuri sai valita. Toinenkin naapurin madame pisti päänsä ikkunasta tämän hälinän tutkimiseksi ja niinpä hetkessä kukillamme, joita uhkasi kuivuminen, olikin uudet kodit ja innokkaat, kiitolliset, hoitajat.

Kukkamme kukkisivat nyt siis koko kesän kylän ilona roikkuen suloisesti naapureittemme julkisivuista. Ihan kukattomaksi ei omakaan talomme jäänyt, sillä naapurimme yllätykseksemme omatoimisesti lupasivat yhteen ääneen myös hoitaa poissaollessamme talomme kasvit, jotka seisovat kaduilla; ison pelargonian syvänpunaisine kukkineen, rehevän iloisesti kukkivan laventelin, pienen palmupuun ja muut pikkukukkaset. Miten ihanaa!

Tuli lämmin, hyvä olo.

Muistoja Provencesta

Kotimatkalla ajoimme korkealla ylängöllä sijaitsevien valtavien laventelipeltojen keskellä kulkevaa tietä. Ilma oli sakeana mehiläisistä, tuoksu hurmaava. Onneksi kamerasta loppui akku vasta näiden peltojen jälkeen! 

Nämä ovet ovat lähikylästämme, Seillansista. Olen heikkona vanhoihin oviin ja niiden väritykseen. Seisokoot ne täällä koristuksena.

Valensolesta ostimme ihanan kimpun tuoretta laventelia. Se loi kulkupeliimme provencelaistunnelmaa koko kotimatkaksi. Aina kun jätimme auton yöksi parkkiin ja palasimme aamulla, autosta nousi huumaava laventelintuoksu, jossa oli kiva aloittaa uutta pitkää ajopäivää. Laventeli on ihanaa!

Surullisia uutisia Suomesta

Blogissani on ollut taukoa, sillä saimme surullisia uutisia Suomesta. Käväisin kotimaassa sen johdosta jo pikaiseen ja nyt lähdemme koko poppoo takaisin Suomeen etuajassa.

Surun keskellä olemme taas huomanneet, miten Herra on asioita junaillut. Ihmettelimme taannoin, miten kiireisen viime kesän jälkeen emme olleet "onnistuneet" buukkaamaan ranskankotiimme loppukesäksi vierailijoita lainkaan. Nyt tuntuu siltä, että silläkin oli tarkoituksensa. Nyt pääsemme lähtemään kotiin etuajassa ilman, että kenenkään muun loma siitä häiriintyy.

Kylää tulee tietysti ikävä ja kuumaa kesää, mutta johan me niistä kummastakin saimme nauttia peräti kuukauden päivät. Nyt meitä tarvitaan Suomessa.

Jospa syyslomalla ehdittäisiin takaisin...

Herran johdatusta

Aamulla kävimme yhä tutummaksi tulleella evankelikaalisella kansainvälisellä kirkolla jumalanpalveluksessa. Saimme taas iloksemme ja uskonvahvistukseksemme todeta Herralla olevan suunnitelmansa, joten miten turhaa meidän ihmisten onkaan purnata asianlaidoista ja olosuhteista!

Poikamme oli levoton ja tottelematon. Tahtoi jäädä kirkon aulaan pelaamaan iPad-peliään, vaikka oltiin sovittu, että tulee mukaan saliin ylistämään iloisen musiikin tahdissa josta pitää ja voisi siellä niin halutessaan myös pelata, tosin äänettömiä pelejä. Noh, jäin itsepintaisen pojan kanssa eteiseen, kun muu perhe kävi saliin. Meni puheet, todistukset ja saarnat sekä musiikit minulta sivu suun. Siinä istuskellessani ihmettelin, että mikäs tämä nyt on. Miksi näin? Harmittikin, kun oli ollut hieman hankala aamukin.

Otin aulassa istuskellessani vihdoin kirjepaperia esiin ja aloin kirjoittamaan kirjettä koto-Suomeen. Välillä kuulin pätkiä kahden naisen englanninkielisestä keskustelusta, mutta aiheen ollessa kuulemieni pätkien perusteella ilmiselvästi aika henkilökohtainen, koitin kiinnittää huomioni kirjoitteluuni.

Pitkän ajan kuluttua naiset yllättäen seisoivatkin edessäni ja esittäytyivät ranskaksi ja pahoittelivat heidän keskusteluaan. Ei se minua ollut häirinnyt, mutta jatkoimme englanniksi juttelua naisten puhumasta aiheesta, joka kosketti läheltä myös minua. Keskustelun lopuksi oli todettava, että kyllä meidät kaikki kolme oli varmaankin oikein järjestetty siihen aulaan yhtäaikaa. Tilanne oli akuutti ja uskonsisaruutta tarvittiin kipeästi. Voi, miten Herra meistä huolta pitää! Ei pitäisi koskaan epäillä tai valitella sitä, miten omat suunnitelmat tai halut jäävät toteutumatta. Kun pitää silmät ja korvat auki, on aika usein mahdollista nähdä, mihin meitä on ajateltu ja missä me olemme paikalla, jolla voimme olla avuksi.

Mies raportoi minulle myöhemmin, että saarnakin kosketteli juuri sitä, miten Herralla on oma sormensa pelissä silloinkin, kun meistä tuntuu siltä, että homma menee mäkeen. Ei pitäisi valittaa. Hän tietää paremmin. Niin oli nytkin. Saimme sen jälleen kokea ja se tuli oikein alleviivatuksikin tuossa saarnan tuomassa toistossa kokemuksellemme!

Kiitos Herralle!

- Ja kiitos siitäkin, että olemme entistä läheisempiä taas muutaman paikallisen asukkaan kanssa. Usko lähentää, yhdistää ja uskonsisaruus ylittää kaikki aidat, jos vain emme itse inhimillisen luontomme mukaan ala asettamaan raja-aitoja. Niin se toimii kaikkialla Jeesuksen Kristuksen kanssa eläessä = Jeesuksessa Kristuksessa = kirkossa = Herran ruumiissa.

Suosituksen perässä Seillansiin lounaalle

Kymmen vuotta sitten näin Seillansissa tämän aukion kesällä. Siitä saakka olen haaveillut joskus istuvani samaisen aukion mahtavien vanhojen plataanipuiden alla ruokailemassa, mieluiten iltahämärissä.

Seillansilla on siis ollut minun mielessäni ja muistikuvissani erityisesti tunnelmallisen ruokapaikan leima. Silti kaikkina niinä vuosina, joina olemme tällä seudulla kesiä ja joitain talvilomiakin viettäneet, emme ole kertaakaan päätyneet Seillansiin syömään.

Tänään päätimme autoilla lähiseudulla ja etsiä ruokapaikka lounaaksi. Veljeni perheen vieraillessa täällä alkukesästä, he osuivat puolivahingossa yhteen seillansilaiseen ravintolaan ja kehuivat sen olleen paras kaikista ruokapaikoista, joissa he koko matkan aikana olivat käyneet. Se oli aika suositus. Päätimme etsiä paikan käsiimme ja kokeilla mekin. Lähdimme etsimään kyseistä ravintolaa käyntikortti kädessämme.

Kävelimme tämän ihanan kylän läpi, kamera napsahteli ja käynti oli verkkaista. Kylä on kyllä hieno. Ei siihen kyllästy. Tässä niin hyväntuuliseksi tekevä kaupan julkisivu, että piti laittaa tänne: "Onni Provencessa". Tähän joskus minulle puoti!

Entinen nahka- tai kenkäpuoti, ehkä parkitsijan työpajakin.

Söpö pizzeria. Tänne emme kuitenkaan pysähtyneet.

Kiersimme koko kylän ja palattuamme lähes lähtöpaikkaamme, tajusimme, että etsimämme ravintola, Chez Hugo, olikin vaatimattoman oloisine kahvilamaisine terasseineen aivan kylän sisääntulon tienoilla. Emme olleet kiinnittäneet siihen mitään huomiota aiemmin, se kun oli niin heppoisan näköinen ulkoapäin.

Lista oli lyhyt, mutta vaikuttava. Kun valitimme, että nirsoille lapsille ei oikein löydy mitään, tarjoilija sanoi, että tietysti löytyy: laitetaan pihvi puoliksi! Okei. Niin tehtiin. Ruokalista vakuutti ja istuuduimme alas. Mies vielä yritti tilata tyttärelle pihviä ilman kastiketta ja salaattia tai maustettua voita. Tarjoilija kysyi hyvin ranskalaiseen tapaan: "Miksi?" Tyttö kertoi, ettei hän pidä niistä. Tarjoilija oitis vastaamaan, että "kyllä sinä pidät!" "Ellet pidäkään, teemme sinulle uuden." Aika varma poika. Tilattiin sitten lapsille tuo luomupihvi kimppaan. Poika olisi tahtonut tapansa mukaan pasta bolognesea. (juu, hankalia ovat)

Minä valitsin suurta suosikkiani rumilusta, merikrottia. Se tuli välimerellisessä pikkukalakeitossa rouille-majoneesin kera ja oli aivan tajuttoman hyvää. Mies otti helmikanaa, johon liittyy rakkaita muistoja ranskalaissukulaistensa kokkailuista. Myös helmikana oli käsittämättömän mehukasta. Lasten pihvit lähes murenivat käsiin eli hyvää oli. Söimme lautaset aivan tyhjiksi, myös lasten - tytär jätti tomaatinpalan lautaselleen ja poika, lihansyöjä, oudoksui porkkanasoosia, joka maistui kyllä isälle.

Ai niin. Merikrotin valmistaminen vei sen verran, että tarjoilija sai meidät tilaamaan siksi ajaksi alkupalatkin. Kumpikin meistä aikuisista valitsi foie grasin. Se tuli mansikkachutneyn kera. Mielenkiintoista ja ihan hyvää. Uusi käyttöidea kesän mansikkasadolle! Etikkainen mansikkahillo siis. 

Kun kerran kaikki tarjottava oli ollut niin suunnattoman herkullista, oli tietysti kokeiltava myös paikan jälkiruokia. Miehelle creme brulée, minulle ile flottante ja lapsille kotitekoiset jäätelöt. Ile flottante on ihmeellinen kevyt ja pehmeä marenkisaari, joka kelluu vaniljakastikemeressä. Sen päälle on valutettu hieman paahdetulta sokerilta maistuvaa kastiketta. Joskus harrastamissamme valmisjälkiruoissa tämä on ollut aika epäonnistunut, joten ajattelin, että jos jossain, niin täällä se kannattaa kokeilla, jotta tietää mitä sen kuuluu olla. Ja hyväähän se olikin. Aika iso annos, mutta muuten aivan salonkikelpoinen. Myös creme brulée oli aivan nappi. Että oltiinkin tyytyväisiä ja kiitollisia. 

Saimme heti tilaisuuden passittaa tämä ihana löytömme eteenpäin, kun pysähdyimme myöhemmin supermarketin kahvilassa. Naapuripöydässä istui englantilainen rouva, joka kertoi juuri muuttaneensa kyläämme. Jossain vaiheessa sitten kävimme kaivamaan Hugon käyntikorttia ja sitä ojentamaan! Oltiin niin iloisia, että osattiin neuvoa kauniiseen kylään sekä mahtaville sapuskoille uustulokas! Varmasti törmäämme häneen toistekin. Jospa hän silloin olisi jo päässyt kokeilemaan Hugon keittiötä...