Aamulla kävimme yhä tutummaksi tulleella evankelikaalisella kansainvälisellä kirkolla jumalanpalveluksessa. Saimme taas iloksemme ja uskonvahvistukseksemme todeta Herralla olevan suunnitelmansa, joten miten turhaa meidän ihmisten onkaan purnata asianlaidoista ja olosuhteista!
Poikamme oli levoton ja tottelematon. Tahtoi jäädä kirkon aulaan pelaamaan iPad-peliään, vaikka oltiin sovittu, että tulee mukaan saliin ylistämään iloisen musiikin tahdissa josta pitää ja voisi siellä niin halutessaan myös pelata, tosin äänettömiä pelejä. Noh, jäin itsepintaisen pojan kanssa eteiseen, kun muu perhe kävi saliin. Meni puheet, todistukset ja saarnat sekä musiikit minulta sivu suun. Siinä istuskellessani ihmettelin, että mikäs tämä nyt on. Miksi näin? Harmittikin, kun oli ollut hieman hankala aamukin.
Otin aulassa istuskellessani vihdoin kirjepaperia esiin ja aloin kirjoittamaan kirjettä koto-Suomeen. Välillä kuulin pätkiä kahden naisen englanninkielisestä keskustelusta, mutta aiheen ollessa kuulemieni pätkien perusteella ilmiselvästi aika henkilökohtainen, koitin kiinnittää huomioni kirjoitteluuni.
Pitkän ajan kuluttua naiset yllättäen seisoivatkin edessäni ja esittäytyivät ranskaksi ja pahoittelivat heidän keskusteluaan. Ei se minua ollut häirinnyt, mutta jatkoimme englanniksi juttelua naisten puhumasta aiheesta, joka kosketti läheltä myös minua. Keskustelun lopuksi oli todettava, että kyllä meidät kaikki kolme oli varmaankin oikein järjestetty siihen aulaan yhtäaikaa. Tilanne oli akuutti ja uskonsisaruutta tarvittiin kipeästi. Voi, miten Herra meistä huolta pitää! Ei pitäisi koskaan epäillä tai valitella sitä, miten omat suunnitelmat tai halut jäävät toteutumatta. Kun pitää silmät ja korvat auki, on aika usein mahdollista nähdä, mihin meitä on ajateltu ja missä me olemme paikalla, jolla voimme olla avuksi.
Mies raportoi minulle myöhemmin, että saarnakin kosketteli juuri sitä, miten Herralla on oma sormensa pelissä silloinkin, kun meistä tuntuu siltä, että homma menee mäkeen. Ei pitäisi valittaa. Hän tietää paremmin. Niin oli nytkin. Saimme sen jälleen kokea ja se tuli oikein alleviivatuksikin tuossa saarnan tuomassa toistossa kokemuksellemme!
Kiitos Herralle!
- Ja kiitos siitäkin, että olemme entistä läheisempiä taas muutaman paikallisen asukkaan kanssa. Usko lähentää, yhdistää ja uskonsisaruus ylittää kaikki aidat, jos vain emme itse inhimillisen luontomme mukaan ala asettamaan raja-aitoja. Niin se toimii kaikkialla Jeesuksen Kristuksen kanssa eläessä = Jeesuksessa Kristuksessa = kirkossa = Herran ruumiissa.
Kirkonkellojen sointia ranskalaiskylän kivikujilla, löytöjä, ruokaa, näkymiä, matkantekoa ja tunnelmia