Artikkelin mies totesi ettei hänen kovasti kannata vaihtaa työpanoksia kyläläisten kanssa, sillä matkanteko ja kuljettaminen on kannattamatonta hänelle. Hmm. vaikken juuri hänen sijaintiaan tarkasti tiedäkään, muistelen, että etäisyyksissä lienee suomalaisen maalaiskyläelämän heikko kohta monella tasolla. Kyliämme ei väljän rakenteensa vuoksi kyliksi ulkolainen ehkä aina edes tunnistaisikaan. Tuo etäisyyshän autottoman asujan kohdalla etenkin ehkäisee tehokkaasti juuri yhteisöllisyyttä ja vaihdantataloutta, aivan kuten tuo artikkelin mieskin oli huomannut. Tietysti omat hyvät puolensa kaikella, niin myös tuollaisella etäisyydellä varmasti.
Elätämme omassa perheessämme puolileikillämme koko perheen haavetta, jonka toteutuminen on aika epätodennäköistä, mutta siitä puhuminen sitäkin hauskempaa. Unelmissamme meillä on oma maatila etelä-Ranskassa. Haaveilemme vaatimattoman maatilan pidosta vaihtelevine työtehtävineen jonkin sortin käsityöläispajoineen ja yhteisöllisyyksineen yms. Jos vaikka olisi lisäksi yhteyttä kaipaavia lähimmäisiä ja uskonsisaria ja -veljiä vierailijoina, niin kuva olisi aika mukava.
Olemme maalaiselämän suhteen lähes täysin kokemattomia ja todella kaupunkilaisia. Olen silti - tai ehkä juuri sen vuoksi - aina romantisoinut omavaraisuutta, käsin tekemistä, sitä slow-lifea (jo ajat ennen kuin moisesta tuli muotia), luonnon kulun mukaan elämistä jne. Tiedät kai.
Tässä yllä eräs esimerkki kylämme liepeillä seisovasta vanhasta maalaisidyllistä vanhoine maalaistaloineen, lampaineen ja oliivipuineen talvipäivänä.
Viime vuosina, kun olen siirtynyt mielikuvissani Suomesta Italian kautta Ranskaan, olen tajunnut, miten anteliaita ja houkuttelevia ovat provencelaiset pitkät satokaudet jatkuvasti tuottavine puutarhoineen (huolimatta kuivasta heinä-elokuusta), miten vähällä ja lyhyellä lämmityksellä pärjää talven yli, miten oivallisesti kylät on rakennettu työnjakamisen, sosiaalisen elämän ja erikoistumisen näkökulmasta jne. Tällaisessa yhteisössä, etenkin meidän välimerellisillä seuduillamme ja sen liepeillä voi kasvattaa runsaasti kasviksia ja hedelmiä sitruunoista papuihin lähestulkoon ympäri vuoden ja samalla nauttia muiden erikoisosaamisesta ja sosiaalisesta yhteydestä vaivattomasti ja edullisesti. Oma lukunsa on "mannermaisempi" Provence, jossa mm. mistralin kourissa on ilmeisesti aika hyistä talvisin.
Yllä rosmariinia tienposkessa.
Meidänkin kylässämme viljellään ruokaa aivan torin kupeessa, alarinteessä ja korttelien takapuutarhoissa. Se on liikuttavaa ja lisäksi hyvin kiehtovaa katseltavaa. Eräskin puutarha, johon pääsee kurkkaamaan suoraan näköalapaikalta torin parkkipaikalta, pullistelee vaikka mitä hyötykasvia ja hedelmäpuuta. Siinä se isäntä viljelee ja saa sen mitä puuttuu parinkymmenen metrin päästä torilta ja pikkukaupasta. Talvisinkin puutarhasta kerätään satoa. Kylän alarinteessä on lisäksi tarjolla siirtolapuutarhapalstoja kyläläisille kohtuuvuosivuokralla.
Joskus olen miettinyt puolivakavissani, että vihreästi ajattelevien ihmisten tulisi muuttaa Välimeren ympäristöön täältä kalliista ja energiaa syövästä pohjoisesta - jos siis jollakulla ekologisuus on elämänarvoista ensisijalla. En sano todellakaan, että niin arvojen pitäisi olla, mutta kyllähän se niin loogisesti ajatellen on, että etelässä välttyisimme raskailta lämmityskustannuksilta ja raskaan ja pitkän lämmityskauden tuottamilta saasteilta, hurjilta lämmöneristysvaatimuksilta ja muutenkin talvelta suojautumiselta, pärjäisi mainiosti ilman autoa kyläympäristössä (jos niin haluaa), saisi varsin monipuolista lähiruokaa niin omasta kuin torikauppiaan puutarhastakin, voisi vaihtaa osaamistaan ja jakaa voimiaan muiden kanssa kätevästi. Lisäksi näissä vähän syrjäisemmissä pittoreskeissa kylissä on liudoittain tyhjiä ja varsin edullisia asuntoja remonttitaitoisille ja bussikyyti kauemmaskin on yleensä hyvin edullista. Koulukyyditkin järjestyvät ja alakoulu on usein ihan omassakin kylässä.
Leikkimielisessä kisassamme ekologisemmasta asuinpaikasta Suomen ja etelä-Ranskan välillä, annan pisteet siis Provencelle/Ranskalle - etenkin jos tahtoo talvisin syödä muutakin kuin juureksia ja jos arvostaa iloista sosiaalista kanssakäymistä sekä taitojen jonkunasteista erikoistumista kaikkien hyödyksi. Kyllä ihminen on varmasti ihan syystä hakeutunut yhteisöihin asumaan. Yhdessä olemme vahvempia ja taitavampia.
Haaveet ovat haaveita ja utopiat utopioita. Jalat maahan. Tämän hetkiseen elämäntilanteeseemme ei moinen sitova ranskalainen maalaistaloelämä sopisi millään muotoa. Muutenkin olemme enemmän kuin kiitolliset siitä mitä meillä juuri nyt on. On jonkin sortin ihme jo se, että ylipäätään olemme kyläläisiä millään tasolla. Emme koe, että tätä täytyisi mitenkään todellisuudessa muuttaa, mutta jos elämäntilanne antaa joskus myöden, en pistäisi pahakseni elää vaikka koko vuotta kylässämme vuokraten kunnalta siirtolapuutarhatonttia kylän rinteeltä hyötykasvien viljelyä yrittäen. Näin käynee, jHs, mutta jo asiasta puheleminen tuo pimeneviin pohjoisen iltoihin kivaa vipinää!
