Välillä herään ihmettelemään

Niin sitä vain tottuu, että toisinaan yllätyn siitä että todellakin olemme ylipäätään täällä. Silmät laiskistuvat, mutta kun taas näkö terävöityy, ei voi kuin ihmetellä. Minulle tämä Provence ja Ranskan Rivieran rannikon kauneus ovat maailman paras paikka - näin niinkuin maallisella tavalla ajateltuna. Ilmasto, kauneus, ruoka, rakennukset, tavat, kaikki - ja se ihastelemani kirkonkellojen sointi kivisillä kujilla, se käy suoraan sydämeen!

Istuttiin pojan kanssa kylämme simppelissä baarissa jätskillä ja kahvilla. Lounastajat olivat jo siirtyneet levolle ja baarissa vallitsi ihana keskipäivän siestan unelias tunnelma. Sopivasti viilentävä puhdas tuuli puhalteli laaksosta vuorten välistä kylämme aukiolle. Aukiolla nuori tyttö ja veljensä harjoittelivat petanki-heittojaan. Olivat meidän kadun asukkeja. Taitava tyttö. Aukiota ympäröivät talot olivat niin kauniita, meitä varjostavat plataanipuut kuin ikivanhoja ystäviä, autot, ihmiset, koirat, pääskyset, kaikki niin ihania ja omanlaisiaan. Meillä ei ollut mikään kiire mihinkään. Naatiskeltiin siinä kylästä ja toistemme seurasta vaihdellen lomalaisten muikeita hymyjä pöydän yli. "Gannshka, aaaah!" pääsi pojaltakin :) Kyllä hänkin tietää että meidän on täällä erittäin hyvä olla.