Ohjelmaa oli luvassa myös meidän kylässämme, mutta alkuillasta piipahdimme rannikolla Frejusin kaupungissa iltakävelyllä haistelemassa meren tuoksua ja ihastelemassa iltavalaistusta luvatulla Marché Nocturne eli yötorilla.
Noh, Frejus on vähän sellainen turistipaikka, etenkin siellä huvivenesataman alueella, jolla me olimme. Iltatorikin paljastautui krääsämarkkinoiksi, mutta ilta oli kaunis ja lämmin. Pienestä markkinapettymyksestä huolimatta kävelytimme Noah-koiraa ihan tyytyväisenä leppeässä ilta-auringossa etsien lapsille lupaamaamme jäätelöbaaria. Siinä sivussa pari halpaa pellavamekkoakin tarttui haaviimme näistä turistikojuista - vai kävimmekö me sittenkin heidän haaviinsa...
Jäätelön jälkeen oli tarkoitus palata kotiin ruokaa laittamaan jotta saisimme jääkaapit tyhjäksi huomista lähtöämme varten, mutta nälkä kurni sen verran, että keksimme syitä jäädä satamaan ruokailemaan ja jättää jätski väliin.
Satamassa oli rivirivissä turistiravintoloita, mutta yksi helmi taisi löytyä; Le César, jonne juuri ja juuri mahduimme sisälle. Paikka olikin kaikkein suosituin ja siistein noista näkemistämme ravintoloista. Koirakin pääsi sisälle "ruokailemaan", kuten täälläpäin usein onneksi käy. Sapuska oli erinomaista, otimme menuun jonka kautta tulee kokeiltua sellaisiakin annoksia, joita ei ehkä muuten tulisi tilattua. Nyt sellaisia olivat alkuruoka, kampasimpukka-carpaccio inkiväärin, rucolan ja sitruunapallosten kera. Oli kerrassaan mainio, kevyt ja uusi makukokemus. Myös pääruoka oli meille poikkeuksellinen valinta; rapurisotto joka sekin oli suussasulavaa beurre blancin kera.
Panin merkille, että taas annoksessa oli pystyssä käristettyjä chorizoviipaleita, lisuke, jota en ole ennen tätä kesää muistaakseni saanut juuri missään. Onkohan tämä jokin uusi muoti-ilmiö vai olenko vain tilannut "vääriä" annoksia törmätäkseni tähän rapeaksi paistettuun makkaraan aiemmin. Olen itse joskus esim. munakasta tehdessä vahingossa ylipaistanut chorizoa kotona, tämä maistuu aivan samalta. Ihan hyvältä siis, mutta tulee hassusti jotenkin ne omat epäonnistumiset elävästi mieleen ihan väärässä kontekstissa.
Juhannuspäivän ateria oli siis oikein onnistunut, vaikka suunnittelemamme uudet perunat joutuivatkin nyt sunnuntain menuuseen.
Myöhään illalla kotikylän aukiolle autolla noustessamme, kaupungintalon edustalle kootulla pienellä lavalla lauleskeli tyttö Abbaa "I will survive..." ja tunnelma oli iloisen oloinen, nuoret tanssahtelivat pienissä porukoissaan, lapsia juoksenteli innoissaan ja jälleen nuo karnevaalikojut tarjosivat herkkujaan ja leikkejään värikkäin valoin ja hyvin tuoksuin. Ei missään silminnähden humalaisia, ei tappeluita (kiistojahan täälläpäin aiheuttaa kaikken herkimmin liikenne, ei yöelämä). Tästä syystä täällä nämä iltayöhön sijoittuvat tapahtumat ovat aina olleet mukavan kotoisaa ja raikashenkistä aktiviteettia ihan lapsiperheillekin. Ajoimme ohi pohtien osallistumista.
Olisi ollut mukava näyttää naamamme kyläläisten parissa, mutta edellisen illan valvomisen jäljiltä peti kuitenkin kutsui, joten menimme oitis vain nukkumaan. Naapurin madame M. näytti myös tulevan samaan aikaan kotiinsa nätissä kesämekkosessaan. Toivotimme vain hyvää yötä toisillemme. Onneksemme musiikkijuhla ei näinä ilmaistointipäivinämme enää tule uniimme, vaan saimme uinahtaa jo ennen klo yhtä, jolloin juhla päättyi.
Mies totesi tämän musiikkijuhlan olevan varmaankin onnenpotku kaikenmoisille kellaribändeille, sillä koska musiikkiesityksiä näköjään kaivataan ja kelpuutetaan ihan jokaiseen pikkukylään, luulisi, että kaikille halukkaille löytyisi esiintymislava, jolla loistaa tämän yhden illan vuodessa ainakin. Kyllä nuokin varmaan olivat ihan oman tienoon väkeä, jotka tuossa meidän minilavallamme eilen esiintyivät. Näissä kylän musiikkiesityksissä onkin ainakin meidän aikanamme ollut aina sellainen hauska kotikutoinen karaoke-fiilis. Ihan sööttiä.