Taas nokka osoittaa kohti Provencea ja Ranskaa. Mikä se saa meidät pakkaamaan ja lähtemään sinne aina kun vain tilaisuus järjestyy, monta kertaa vuodessa?
Onhan se vähän hassua, kun matkustaminen sinänsä ei ole mikään välttämättömyys. Arvatenkin motiiveita suunnata juuri Ranskaan ja omaan kylään löytyy tietysti aika paljon, jotta tätä viitsimme harrastaa. Tässä muutamia ehkä vähän karrikoitujakin välähdyksiä siitä, mikä sikäläisessä olemisessa meitä viehättää ja kiehtoo.
Ensinnäkin arki pienissä kylissä on yksityiskohtien ja hetkien huomioimista. Sisäänpäinkääntyneiyys, katse kohti katua tai ohi kanssaihmisten kiirehtiminen eivät oikein sovi tähän yhteisöön. Otetaan katsekontaktia vastaantulijaan, huomioidaan hänet ja tilanne sekä tervehditään, tuli vastaan kuka tahansa.
Aamuisin ostamme leivän pienestä leipomosta, kävelymatkan päästä kotoa. Sinne voi piipahtaa minuutissa- parissa, vaikka takitta, oli talvi tai kesä. Perinteistä kumpuava ja aito slow life on kauniisti ja alleviivaamatta tapahtumien taustalla. Leipomossa jonossa seisoessa jokainen sisääntulija ottaa katsekontaktin, hymyilee ja tervehtii niin kanssa-asiakkaitaan kuin myyjääkin. Samoin käy, kun joku poistuu pikkumyymälästä, hän osoittaa hyvästinsä sekä hyvän päivän/illan/alkuillan -toivotuksensa niin asiakkaille, rouville ja herroille, kuin myyjättärellekin ja muut vastaavat lähtijälle, vähintään hymyllä ja nyökkäyksellä, yleensä vastatervehdyksellä. Tähän pieneen pysähdykseen toivotuksineen menee kunkin elämästä ja arjesta ajallisesti vain pikkuriikkinen parin sekunnin tovi ja energiaakin hyvin vähän, mutta kylän ilmapiirille tällaisella huomaavaisuudella on valtava merkitys.
Samaten pikkumyymälöissä asioidessa saa seurata paikallisten kuulumisten vaihtoa, kuinka ostotapahtuma ei ole ainoastaan tarvittavan tavaran omistuksen vaihtamista. Siinä vaihdetaan ystävällisiä sanoja, kuulumisia, jaetaan myötätuntoa ja vahvistetaan yhteisöllisiä siteitä. Tämä tehdään tahdikkaasti ja luontevasti. Tässä meidän perheellä on vielä kovasti opeteltavaa - juuri ja juuri saamme ne tavallisimmat tervehdykset jotenkin ymmärrettävästi ulos suustamme ja helposti sitä hämmentyy, kun joku kysyykin jotain, mikä ei sovi oppikirjasta oppimaame vuorovaikutustilanteeseen. Silloin sitä vähän punastelee ja yrittää selittää, että anteeksi nyt, mutta nyt meni vähän ohi tuo mitä juuri sanoit. Haaveissamme osaamme joskus sitten merkityksellisemmin ottaa osaa tähän ystävälliseen sananvaihtoon.
Kylissä tiedetään, että keskenään on toimeen tultava. Persoonallisuuksien erot ja karheudet on niiden esille tultua lopulta painettava villasella. On hurjan terveellistä, ettei pääse pakoon kanssakyläläisiä. Tietyissä rajoissa tietenkin.
Ihan kaikesta ei valiteta, vaikka oletetaan tietysti, että kaikki on viimeisen päälle ammattitaidolla tehtyä ja että kaikilla tekijöillä on ammattiylpeyttä. Se on ollut hieno asia, jonka olemme oppineet Ranskan myötä. Tämä vaativa asiakkaan asenne, joka jopa kunnia-asiaksi joskus tuntuu täällä pohjois-Euroopassa nousevan, se saa väistyä ja antaa tilaa harkinnalle. Okei, joskus käy jollakulla kömmähdys, tylsää, mutta niin se vain on. Nykyään emme ole heti suunapäänä vaatimassa oikeuksiamme. Asiaa mietitään tovi ja useimmiten ei sitten tahdokaan nostattaa pölyä, vaikka siihen olisi muka oikeus. Toki oletamme silti, että palvelut ovat hyviä eikä meille ehdointahdoin tehdä vääryyttä. Jotenkin tämä asia kietoutuu toisen ihmisen, työtään tekevän, kunniaan ja huomaavaisuuteen meidän puoleltamme. Asiat eivät olekaan ihan niin mustavalkoisia, kuin mihin olimme aiemmin oppineet muualla. Eivät ne muuallakaan varmasti loppujen lopuksi niin mustavalkoisia ja selviä ole, mutta Ranskassa tälle nyt olemme muukalaisina herkistyneet ja se on ollut hyvä opetus.
Ainiin. Yhteisöllisyys katkeaa jotenkin kylän arabiväestön ja muun väestön välillä. Arabiväki pysyttelee suurimmaksi osaksi omissa porukoissaan ja naisetkaan eivät aina ihan auliisti vastaa toivotuksiini kadulla. Se on surullista, vaikka ymmärränkin mistä tällainen johtuu.