Blogissani on ollut taukoa, sillä saimme surullisia uutisia Suomesta. Käväisin kotimaassa sen johdosta jo pikaiseen ja nyt lähdemme koko poppoo takaisin Suomeen etuajassa.
Surun keskellä olemme taas huomanneet, miten Herra on asioita junaillut. Ihmettelimme taannoin, miten kiireisen viime kesän jälkeen emme olleet "onnistuneet" buukkaamaan ranskankotiimme loppukesäksi vierailijoita lainkaan. Nyt tuntuu siltä, että silläkin oli tarkoituksensa. Nyt pääsemme lähtemään kotiin etuajassa ilman, että kenenkään muun loma siitä häiriintyy.
Kylää tulee tietysti ikävä ja kuumaa kesää, mutta johan me niistä kummastakin saimme nauttia peräti kuukauden päivät. Nyt meitä tarvitaan Suomessa.
Jospa syyslomalla ehdittäisiin takaisin...
Kirkonkellojen sointia ranskalaiskylän kivikujilla, löytöjä, ruokaa, näkymiä, matkantekoa ja tunnelmia
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
Herran johdatusta
Aamulla kävimme yhä tutummaksi tulleella evankelikaalisella kansainvälisellä kirkolla jumalanpalveluksessa. Saimme taas iloksemme ja uskonvahvistukseksemme todeta Herralla olevan suunnitelmansa, joten miten turhaa meidän ihmisten onkaan purnata asianlaidoista ja olosuhteista!
Poikamme oli levoton ja tottelematon. Tahtoi jäädä kirkon aulaan pelaamaan iPad-peliään, vaikka oltiin sovittu, että tulee mukaan saliin ylistämään iloisen musiikin tahdissa josta pitää ja voisi siellä niin halutessaan myös pelata, tosin äänettömiä pelejä. Noh, jäin itsepintaisen pojan kanssa eteiseen, kun muu perhe kävi saliin. Meni puheet, todistukset ja saarnat sekä musiikit minulta sivu suun. Siinä istuskellessani ihmettelin, että mikäs tämä nyt on. Miksi näin? Harmittikin, kun oli ollut hieman hankala aamukin.
Otin aulassa istuskellessani vihdoin kirjepaperia esiin ja aloin kirjoittamaan kirjettä koto-Suomeen. Välillä kuulin pätkiä kahden naisen englanninkielisestä keskustelusta, mutta aiheen ollessa kuulemieni pätkien perusteella ilmiselvästi aika henkilökohtainen, koitin kiinnittää huomioni kirjoitteluuni.
Pitkän ajan kuluttua naiset yllättäen seisoivatkin edessäni ja esittäytyivät ranskaksi ja pahoittelivat heidän keskusteluaan. Ei se minua ollut häirinnyt, mutta jatkoimme englanniksi juttelua naisten puhumasta aiheesta, joka kosketti läheltä myös minua. Keskustelun lopuksi oli todettava, että kyllä meidät kaikki kolme oli varmaankin oikein järjestetty siihen aulaan yhtäaikaa. Tilanne oli akuutti ja uskonsisaruutta tarvittiin kipeästi. Voi, miten Herra meistä huolta pitää! Ei pitäisi koskaan epäillä tai valitella sitä, miten omat suunnitelmat tai halut jäävät toteutumatta. Kun pitää silmät ja korvat auki, on aika usein mahdollista nähdä, mihin meitä on ajateltu ja missä me olemme paikalla, jolla voimme olla avuksi.
Mies raportoi minulle myöhemmin, että saarnakin kosketteli juuri sitä, miten Herralla on oma sormensa pelissä silloinkin, kun meistä tuntuu siltä, että homma menee mäkeen. Ei pitäisi valittaa. Hän tietää paremmin. Niin oli nytkin. Saimme sen jälleen kokea ja se tuli oikein alleviivatuksikin tuossa saarnan tuomassa toistossa kokemuksellemme!
Kiitos Herralle!
- Ja kiitos siitäkin, että olemme entistä läheisempiä taas muutaman paikallisen asukkaan kanssa. Usko lähentää, yhdistää ja uskonsisaruus ylittää kaikki aidat, jos vain emme itse inhimillisen luontomme mukaan ala asettamaan raja-aitoja. Niin se toimii kaikkialla Jeesuksen Kristuksen kanssa eläessä = Jeesuksessa Kristuksessa = kirkossa = Herran ruumiissa.
Poikamme oli levoton ja tottelematon. Tahtoi jäädä kirkon aulaan pelaamaan iPad-peliään, vaikka oltiin sovittu, että tulee mukaan saliin ylistämään iloisen musiikin tahdissa josta pitää ja voisi siellä niin halutessaan myös pelata, tosin äänettömiä pelejä. Noh, jäin itsepintaisen pojan kanssa eteiseen, kun muu perhe kävi saliin. Meni puheet, todistukset ja saarnat sekä musiikit minulta sivu suun. Siinä istuskellessani ihmettelin, että mikäs tämä nyt on. Miksi näin? Harmittikin, kun oli ollut hieman hankala aamukin.
Otin aulassa istuskellessani vihdoin kirjepaperia esiin ja aloin kirjoittamaan kirjettä koto-Suomeen. Välillä kuulin pätkiä kahden naisen englanninkielisestä keskustelusta, mutta aiheen ollessa kuulemieni pätkien perusteella ilmiselvästi aika henkilökohtainen, koitin kiinnittää huomioni kirjoitteluuni.
Pitkän ajan kuluttua naiset yllättäen seisoivatkin edessäni ja esittäytyivät ranskaksi ja pahoittelivat heidän keskusteluaan. Ei se minua ollut häirinnyt, mutta jatkoimme englanniksi juttelua naisten puhumasta aiheesta, joka kosketti läheltä myös minua. Keskustelun lopuksi oli todettava, että kyllä meidät kaikki kolme oli varmaankin oikein järjestetty siihen aulaan yhtäaikaa. Tilanne oli akuutti ja uskonsisaruutta tarvittiin kipeästi. Voi, miten Herra meistä huolta pitää! Ei pitäisi koskaan epäillä tai valitella sitä, miten omat suunnitelmat tai halut jäävät toteutumatta. Kun pitää silmät ja korvat auki, on aika usein mahdollista nähdä, mihin meitä on ajateltu ja missä me olemme paikalla, jolla voimme olla avuksi.
Mies raportoi minulle myöhemmin, että saarnakin kosketteli juuri sitä, miten Herralla on oma sormensa pelissä silloinkin, kun meistä tuntuu siltä, että homma menee mäkeen. Ei pitäisi valittaa. Hän tietää paremmin. Niin oli nytkin. Saimme sen jälleen kokea ja se tuli oikein alleviivatuksikin tuossa saarnan tuomassa toistossa kokemuksellemme!
Kiitos Herralle!
- Ja kiitos siitäkin, että olemme entistä läheisempiä taas muutaman paikallisen asukkaan kanssa. Usko lähentää, yhdistää ja uskonsisaruus ylittää kaikki aidat, jos vain emme itse inhimillisen luontomme mukaan ala asettamaan raja-aitoja. Niin se toimii kaikkialla Jeesuksen Kristuksen kanssa eläessä = Jeesuksessa Kristuksessa = kirkossa = Herran ruumiissa.
lauantai 29. kesäkuuta 2013
Suosituksen perässä Seillansiin lounaalle
Kymmen vuotta sitten näin Seillansissa tämän aukion kesällä. Siitä saakka olen haaveillut joskus istuvani samaisen aukion mahtavien vanhojen plataanipuiden alla ruokailemassa, mieluiten iltahämärissä.
Seillansilla on siis ollut minun mielessäni ja muistikuvissani erityisesti tunnelmallisen ruokapaikan leima. Silti kaikkina niinä vuosina, joina olemme tällä seudulla kesiä ja joitain talvilomiakin viettäneet, emme ole kertaakaan päätyneet Seillansiin syömään.
Tänään päätimme autoilla lähiseudulla ja etsiä ruokapaikka lounaaksi. Veljeni perheen vieraillessa täällä alkukesästä, he osuivat puolivahingossa yhteen seillansilaiseen ravintolaan ja kehuivat sen olleen paras kaikista ruokapaikoista, joissa he koko matkan aikana olivat käyneet. Se oli aika suositus. Päätimme etsiä paikan käsiimme ja kokeilla mekin. Lähdimme etsimään kyseistä ravintolaa käyntikortti kädessämme.
Kävelimme tämän ihanan kylän läpi, kamera napsahteli ja käynti oli verkkaista. Kylä on kyllä hieno. Ei siihen kyllästy. Tässä niin hyväntuuliseksi tekevä kaupan julkisivu, että piti laittaa tänne: "Onni Provencessa". Tähän joskus minulle puoti!
Kävelimme tämän ihanan kylän läpi, kamera napsahteli ja käynti oli verkkaista. Kylä on kyllä hieno. Ei siihen kyllästy. Tässä niin hyväntuuliseksi tekevä kaupan julkisivu, että piti laittaa tänne: "Onni Provencessa". Tähän joskus minulle puoti!
Entinen nahka- tai kenkäpuoti, ehkä parkitsijan työpajakin.
Söpö pizzeria. Tänne emme kuitenkaan pysähtyneet.
Kiersimme koko kylän ja palattuamme lähes lähtöpaikkaamme, tajusimme, että etsimämme ravintola, Chez Hugo, olikin vaatimattoman oloisine kahvilamaisine terasseineen aivan kylän sisääntulon tienoilla. Emme olleet kiinnittäneet siihen mitään huomiota aiemmin, se kun oli niin heppoisan näköinen ulkoapäin.
Lista oli lyhyt, mutta vaikuttava. Kun valitimme, että nirsoille lapsille ei oikein löydy mitään, tarjoilija sanoi, että tietysti löytyy: laitetaan pihvi puoliksi! Okei. Niin tehtiin. Ruokalista vakuutti ja istuuduimme alas. Mies vielä yritti tilata tyttärelle pihviä ilman kastiketta ja salaattia tai maustettua voita. Tarjoilija kysyi hyvin ranskalaiseen tapaan: "Miksi?" Tyttö kertoi, ettei hän pidä niistä. Tarjoilija oitis vastaamaan, että "kyllä sinä pidät!" "Ellet pidäkään, teemme sinulle uuden." Aika varma poika. Tilattiin sitten lapsille tuo luomupihvi kimppaan. Poika olisi tahtonut tapansa mukaan pasta bolognesea. (juu, hankalia ovat)
Minä valitsin suurta suosikkiani rumilusta, merikrottia. Se tuli välimerellisessä pikkukalakeitossa rouille-majoneesin kera ja oli aivan tajuttoman hyvää. Mies otti helmikanaa, johon liittyy rakkaita muistoja ranskalaissukulaistensa kokkailuista. Myös helmikana oli käsittämättömän mehukasta. Lasten pihvit lähes murenivat käsiin eli hyvää oli. Söimme lautaset aivan tyhjiksi, myös lasten - tytär jätti tomaatinpalan lautaselleen ja poika, lihansyöjä, oudoksui porkkanasoosia, joka maistui kyllä isälle.
Ai niin. Merikrotin valmistaminen vei sen verran, että tarjoilija sai meidät tilaamaan siksi ajaksi alkupalatkin. Kumpikin meistä aikuisista valitsi foie grasin. Se tuli mansikkachutneyn kera. Mielenkiintoista ja ihan hyvää. Uusi käyttöidea kesän mansikkasadolle! Etikkainen mansikkahillo siis.
Ai niin. Merikrotin valmistaminen vei sen verran, että tarjoilija sai meidät tilaamaan siksi ajaksi alkupalatkin. Kumpikin meistä aikuisista valitsi foie grasin. Se tuli mansikkachutneyn kera. Mielenkiintoista ja ihan hyvää. Uusi käyttöidea kesän mansikkasadolle! Etikkainen mansikkahillo siis.
Kun kerran kaikki tarjottava oli ollut niin suunnattoman herkullista, oli tietysti kokeiltava myös paikan jälkiruokia. Miehelle creme brulée, minulle ile flottante ja lapsille kotitekoiset jäätelöt. Ile flottante on ihmeellinen kevyt ja pehmeä marenkisaari, joka kelluu vaniljakastikemeressä. Sen päälle on valutettu hieman paahdetulta sokerilta maistuvaa kastiketta. Joskus harrastamissamme valmisjälkiruoissa tämä on ollut aika epäonnistunut, joten ajattelin, että jos jossain, niin täällä se kannattaa kokeilla, jotta tietää mitä sen kuuluu olla. Ja hyväähän se olikin. Aika iso annos, mutta muuten aivan salonkikelpoinen. Myös creme brulée oli aivan nappi. Että oltiinkin tyytyväisiä ja kiitollisia.
Saimme heti tilaisuuden passittaa tämä ihana löytömme eteenpäin, kun pysähdyimme myöhemmin supermarketin kahvilassa. Naapuripöydässä istui englantilainen rouva, joka kertoi juuri muuttaneensa kyläämme. Jossain vaiheessa sitten kävimme kaivamaan Hugon käyntikorttia ja sitä ojentamaan! Oltiin niin iloisia, että osattiin neuvoa kauniiseen kylään sekä mahtaville sapuskoille uustulokas! Varmasti törmäämme häneen toistekin. Jospa hän silloin olisi jo päässyt kokeilemaan Hugon keittiötä...
La Fête des Voisins osa 2
Koko päivän eilen vähän ihmettelin, että mitä kummaa sitä keksitään vietäväksi katunyyttäreihin ja mitenköhän siellä sitten pärjää ja tulee vastaanotetuksi eli onkohan meidät "oikeasti" kutsuttu mukaan, tällaisia osa-aika-kyläläisiä kun olemme.
Asioita ihmetellessä toimimme kutsuihin osallistumista valmistellen. Mies päätti leipoa bravuuriaan, Tarte Paysannen tomaateista ihanalla sinappi-kerma -kastikkeella. Minä päädyin vääntämään ranskalaistyylisen pizzan herkkusienistä, salamimakkarasta ja oliiveista. Lisäksi ostimme varalta kaupasta valmiin normandialaisen omenapiiraan, jos kaikki menisikin pieleen. Jotainhan olisi oltava tuomisiksi, kävi miten kävi.
Leipomuksemme onnistuivat ihan hyvin, joten meillä oli runsaasti tarjottavaa naapureillemme. Pakattiin mukaan vielä pullo paikallisen viinitilan Côte de Provence rosé-viiniä ja virvoitusjuomia. Valkoiset taitettavat muovituolimme kainalossa, tortut tarjottimella ja olkikorissa muut tilpehöörit sitten nilkutimme paikalle hitusen seitsemän jälkeen. Koolla oli jo jonkin verran meille aika tuntematonta, mutta kasvoilta osin tuttua porukkaa. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja meille ruvettiin tarjoilemaan juomaa. Punaviiniä muovimukista.
Kadun lapset leikkivät tavalliseen tapaansa kadulla palloa potkien. Me aikuiset keräännyimme kadun keskelle kyhätyn pöydän ympärille rupattelemaan ja napostelemaan pöytään tuotuja herkkuja. Meidän tuomistemme lisäksi pöydästä löytyi mm. minipizzoja, kotitekoista pissaladiere-sipulipiirakkaa (provencelainen pizzamainen erikoisuus http://delicesdhelene.over-blog.com/article-pissaladiere-nicoise-50102835.html ), kotitekoista quicheä, naapurikorttelista tuotua pizzerian pizzaa, makeisia ja sipsejä kera lukuisten erilaisten juomavaihtoehtojen, pastista unohtamatta.
Keskustelu oli hauskaa ja sujui yllättävän hyvin, kun laitoimme taitomme yhteen, mies vahvempana taitajana. Erityisesti eräs meitä vastapäätä istunut (itse asiassa selvisi, että lähestulkoon vastapäätä myös asuva) vanhempi madame oli erittäin kiinnostunut meistä ja Suomesta. Hän päivitteli silloin tällöin pöytäkumppaneillemme Suomen yötöntä yötä ja pimeää talvea. Se oli hänelle itselleen uutinen. Hän sai avukseen aika hyvin englantia taitavan nuoren miehen, joka käänsi hankalimmat kohdat keskustelusta niin madamelle kuin meillekin. Hyvin kärsivällisesti keskustelukumppanimme jaksoivat meidän kanssamme solkata ranskaa! Nostan heille hattua ja olemme hyvin kiitolliset tästä ilmaisesta ranskankielen "keskustelutunnistamme"! Varsinaista teho-opetusta.
Pääsimme tutustumaan hieman paremmin myös hitusen mystiseen katumme asukkiin, "rouvaan, jolla on pieni ruskea koira laukussa kirkkokäynnillä ja jonka hyvinkasvatetulla ja rauhallisella pikkukoiralla on baarissa käydessään oma tuoli pöydän ympärillä" Hyvin eleganttina ja harkitun huolettoman-huoliteltuna tämä rouva kävelyttää koiraansa kylässä ja ruokailee toisinaan kanssamme samaan aikaan mm. aukiomme baarissa. Hän osoittautui suunnattoman herttaiseksi ja tahdikkaaksi sekä sydämet sulattavan ystävälliseksi! En saanut silmiäni melkein hänestä irrotettua. Lämpö ja hyvä tahto tuntui ympäröivän häntä. Erikoinen asia oli myös se, että monella muulla paloautonpunainen huulipuna olisi epäpukevaa, mutta hänelle se peräti sopi. Hän nyt vain osaa kantaa varmaan minkä tahansa asun tai lisukkeen kunnialla. Erityisesti tietynlaiset ranskalaisnaiset ovat tätä lajia. He myös usein käyttävät juuri tällaista huutavanpunaista huulipunaa. Ei voi kuin ihmetellä.
Katumme juhliin osallistuva väki oli hyvin kirjavaa ja kyllähän osa noista ranskalaisistakin aika persoja näköjään juomille olivat. Ei näytä olevan vain suomalaisten tai brittien pahe. Me lähdimme varsin varhain nukuttamaan poikaamme kotiin, joten emme olleet tarkkailemassa sitä, miten juhlat jatkuivat tai kuinka myöhään edes. Muut lienevät jatkaneet vielä jonkin aikaa kadulla. Meitä ei ainakaan häirinnyt.
Yksi kylässä muuten hyvin näkyvä ihmisryhmä loisti poissaolollaan juhlista, arabiaikuiset. Lapset kyllä kävivät hanakasti juhlapöydästä herkkuja hakemassa. Tämä vahvistaa käsitystäni ja aika lyhyttä kokemustani siitä, että kylän kiviasujaimistossa limittyy, vaan ei sekoitu, kaksi maailmaa, länsi ja lähi-itä. Noin niinkuin karkeasti laitettuna. Ymmärtäähän sen, että he eivät juo viiniä tai syö possua, mutta olisi varmasti mahdollista viettää aikaa yhdessä ja tutustua niissäkin rajoissa. He yleensä puuttuvat myös kylän suuremmista ja virallisimmista juhlista. Kaksi eri maailmaa, todentotta. Näkymätön raja.
Saimme joka tapauksessa juhlien ansiosta uusia tuttavia ja nyt jutellaan tai heilutellaan kadun toisesta päästä tervehdykseksi kun kotikadulla nähdään. Oikein kiva lisä täälläoloon ja kylä tuntuu taas aika roimasti kodimmalta.
Asioita ihmetellessä toimimme kutsuihin osallistumista valmistellen. Mies päätti leipoa bravuuriaan, Tarte Paysannen tomaateista ihanalla sinappi-kerma -kastikkeella. Minä päädyin vääntämään ranskalaistyylisen pizzan herkkusienistä, salamimakkarasta ja oliiveista. Lisäksi ostimme varalta kaupasta valmiin normandialaisen omenapiiraan, jos kaikki menisikin pieleen. Jotainhan olisi oltava tuomisiksi, kävi miten kävi.
Leipomuksemme onnistuivat ihan hyvin, joten meillä oli runsaasti tarjottavaa naapureillemme. Pakattiin mukaan vielä pullo paikallisen viinitilan Côte de Provence rosé-viiniä ja virvoitusjuomia. Valkoiset taitettavat muovituolimme kainalossa, tortut tarjottimella ja olkikorissa muut tilpehöörit sitten nilkutimme paikalle hitusen seitsemän jälkeen. Koolla oli jo jonkin verran meille aika tuntematonta, mutta kasvoilta osin tuttua porukkaa. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja meille ruvettiin tarjoilemaan juomaa. Punaviiniä muovimukista.
Kadun lapset leikkivät tavalliseen tapaansa kadulla palloa potkien. Me aikuiset keräännyimme kadun keskelle kyhätyn pöydän ympärille rupattelemaan ja napostelemaan pöytään tuotuja herkkuja. Meidän tuomistemme lisäksi pöydästä löytyi mm. minipizzoja, kotitekoista pissaladiere-sipulipiirakkaa (provencelainen pizzamainen erikoisuus http://delicesdhelene.over-blog.com/article-pissaladiere-nicoise-50102835.html ), kotitekoista quicheä, naapurikorttelista tuotua pizzerian pizzaa, makeisia ja sipsejä kera lukuisten erilaisten juomavaihtoehtojen, pastista unohtamatta.
Keskustelu oli hauskaa ja sujui yllättävän hyvin, kun laitoimme taitomme yhteen, mies vahvempana taitajana. Erityisesti eräs meitä vastapäätä istunut (itse asiassa selvisi, että lähestulkoon vastapäätä myös asuva) vanhempi madame oli erittäin kiinnostunut meistä ja Suomesta. Hän päivitteli silloin tällöin pöytäkumppaneillemme Suomen yötöntä yötä ja pimeää talvea. Se oli hänelle itselleen uutinen. Hän sai avukseen aika hyvin englantia taitavan nuoren miehen, joka käänsi hankalimmat kohdat keskustelusta niin madamelle kuin meillekin. Hyvin kärsivällisesti keskustelukumppanimme jaksoivat meidän kanssamme solkata ranskaa! Nostan heille hattua ja olemme hyvin kiitolliset tästä ilmaisesta ranskankielen "keskustelutunnistamme"! Varsinaista teho-opetusta.
Pääsimme tutustumaan hieman paremmin myös hitusen mystiseen katumme asukkiin, "rouvaan, jolla on pieni ruskea koira laukussa kirkkokäynnillä ja jonka hyvinkasvatetulla ja rauhallisella pikkukoiralla on baarissa käydessään oma tuoli pöydän ympärillä" Hyvin eleganttina ja harkitun huolettoman-huoliteltuna tämä rouva kävelyttää koiraansa kylässä ja ruokailee toisinaan kanssamme samaan aikaan mm. aukiomme baarissa. Hän osoittautui suunnattoman herttaiseksi ja tahdikkaaksi sekä sydämet sulattavan ystävälliseksi! En saanut silmiäni melkein hänestä irrotettua. Lämpö ja hyvä tahto tuntui ympäröivän häntä. Erikoinen asia oli myös se, että monella muulla paloautonpunainen huulipuna olisi epäpukevaa, mutta hänelle se peräti sopi. Hän nyt vain osaa kantaa varmaan minkä tahansa asun tai lisukkeen kunnialla. Erityisesti tietynlaiset ranskalaisnaiset ovat tätä lajia. He myös usein käyttävät juuri tällaista huutavanpunaista huulipunaa. Ei voi kuin ihmetellä.
Katumme juhliin osallistuva väki oli hyvin kirjavaa ja kyllähän osa noista ranskalaisistakin aika persoja näköjään juomille olivat. Ei näytä olevan vain suomalaisten tai brittien pahe. Me lähdimme varsin varhain nukuttamaan poikaamme kotiin, joten emme olleet tarkkailemassa sitä, miten juhlat jatkuivat tai kuinka myöhään edes. Muut lienevät jatkaneet vielä jonkin aikaa kadulla. Meitä ei ainakaan häirinnyt.
Yksi kylässä muuten hyvin näkyvä ihmisryhmä loisti poissaolollaan juhlista, arabiaikuiset. Lapset kyllä kävivät hanakasti juhlapöydästä herkkuja hakemassa. Tämä vahvistaa käsitystäni ja aika lyhyttä kokemustani siitä, että kylän kiviasujaimistossa limittyy, vaan ei sekoitu, kaksi maailmaa, länsi ja lähi-itä. Noin niinkuin karkeasti laitettuna. Ymmärtäähän sen, että he eivät juo viiniä tai syö possua, mutta olisi varmasti mahdollista viettää aikaa yhdessä ja tutustua niissäkin rajoissa. He yleensä puuttuvat myös kylän suuremmista ja virallisimmista juhlista. Kaksi eri maailmaa, todentotta. Näkymätön raja.
Saimme joka tapauksessa juhlien ansiosta uusia tuttavia ja nyt jutellaan tai heilutellaan kadun toisesta päästä tervehdykseksi kun kotikadulla nähdään. Oikein kiva lisä täälläoloon ja kylä tuntuu taas aika roimasti kodimmalta.
perjantai 28. kesäkuuta 2013
Yksi unelma täyttyi
Pitkään haaveilin välimerellisten sardiinien syömisestä. Se kuulostaa niin kesäiseltä. Katsokaas tätä kuvaa esim.
http://www.montereybayaquarium.org/cr/cr_seafoodwatch/recipes/sardines_salsa.aspx
Viime syyslomalla jo sainkin ilokseni annoksen grillattuja sardiineita ravintolalounaalla Café des Chineursissa Antibesissa. Kokemus oli hyvä, joten aloimme suunnitella joskus laittavamme tätä kalaa myös kotosalla. Sardiinihinkuuni nähden, kauan on mennyt, ennenkuin saimme aikaiseksi.
Tänä aamuna kylän torilla jo tutuksi tulleella kalakauppiaalla oli pikkukojussaan pieniä söpöjä sardiineita, joten tein heräteostoksen ja ostin kuusi kalaa lounaaksi. Olivat vähän pienempiä kuin taannoin ravintolassa saamani, joten kysyin varmuuden vuoksi, sopivatko grillattavaksi. Myyjä vakuutti, että sopivat. Ostin sitten. Kaivoin kukkaroani miettien, mahtaako siellä olla enää vihannesostosten jälkeen tarpeeksi kalaherkulle. Olihan siellä, sillä hinnaksi satsille tuli vain 1,50€! Oikein tyytyväisenä saavuin kotiin yllätyksineni.
Sardiinit piti itse avata ja putsata, mutta se oli hyvin helppoa. Ihan kuin mitä tahansa pikkukalaa putsaisi. Vatsa auki veitsellä, tavara ulos ja huuhtelu. Pikavilkaisu provencelaiseen keittokirjaan kertoi, että pää pitää kuulemma jättää paikoilleen ja että kalat asetetaan grilliin matalassa astiassa pienessä jauho- ja suolamäärässä kieriteltynä. Tein lisukkeeksi kastikkeen sovelluksena kirjan ehdottamista sitruunasta, suolasta, pippurista, valkosipulista, oliiviöljystä ja persilijasta. Kaikkea löytyi keittiöstä. Ainekset vain sekaisin ja tarjolle grillattujen kalojen kanssa, lusikoitavaksi päälle.
Tämä ensimmäinen kokeilu onnistui oikein hyvin. Kalat pysyivät ehjinä ja maistuivat mehukkaalle ja raikkaalle.
Kyllä se on hienoa, kun melkein kotiovelle tuodaan tuoretta kalaa kesäkuumallakin! Tästä täytyy iloita ja käyttää palvelua useamminkin. Perjantaihan onkin perinteinen kristillinen paastopäivä eli kalaruokapäivä. Pitää harkita, tekisikö siitä tavan meillekin. Paasto muutenkin on selviteltävien asioiden listallani. Jeesuskin paastosi.
http://www.montereybayaquarium.org/cr/cr_seafoodwatch/recipes/sardines_salsa.aspx
Viime syyslomalla jo sainkin ilokseni annoksen grillattuja sardiineita ravintolalounaalla Café des Chineursissa Antibesissa. Kokemus oli hyvä, joten aloimme suunnitella joskus laittavamme tätä kalaa myös kotosalla. Sardiinihinkuuni nähden, kauan on mennyt, ennenkuin saimme aikaiseksi.
Tänä aamuna kylän torilla jo tutuksi tulleella kalakauppiaalla oli pikkukojussaan pieniä söpöjä sardiineita, joten tein heräteostoksen ja ostin kuusi kalaa lounaaksi. Olivat vähän pienempiä kuin taannoin ravintolassa saamani, joten kysyin varmuuden vuoksi, sopivatko grillattavaksi. Myyjä vakuutti, että sopivat. Ostin sitten. Kaivoin kukkaroani miettien, mahtaako siellä olla enää vihannesostosten jälkeen tarpeeksi kalaherkulle. Olihan siellä, sillä hinnaksi satsille tuli vain 1,50€! Oikein tyytyväisenä saavuin kotiin yllätyksineni.
Sardiinit piti itse avata ja putsata, mutta se oli hyvin helppoa. Ihan kuin mitä tahansa pikkukalaa putsaisi. Vatsa auki veitsellä, tavara ulos ja huuhtelu. Pikavilkaisu provencelaiseen keittokirjaan kertoi, että pää pitää kuulemma jättää paikoilleen ja että kalat asetetaan grilliin matalassa astiassa pienessä jauho- ja suolamäärässä kieriteltynä. Tein lisukkeeksi kastikkeen sovelluksena kirjan ehdottamista sitruunasta, suolasta, pippurista, valkosipulista, oliiviöljystä ja persilijasta. Kaikkea löytyi keittiöstä. Ainekset vain sekaisin ja tarjolle grillattujen kalojen kanssa, lusikoitavaksi päälle.
Tämä ensimmäinen kokeilu onnistui oikein hyvin. Kalat pysyivät ehjinä ja maistuivat mehukkaalle ja raikkaalle.
Kyllä se on hienoa, kun melkein kotiovelle tuodaan tuoretta kalaa kesäkuumallakin! Tästä täytyy iloita ja käyttää palvelua useamminkin. Perjantaihan onkin perinteinen kristillinen paastopäivä eli kalaruokapäivä. Pitää harkita, tekisikö siitä tavan meillekin. Paasto muutenkin on selviteltävien asioiden listallani. Jeesuskin paastosi.
torstai 27. kesäkuuta 2013
Simppeli provencelaislounas
Pääsiäisenä pistäydyimme ensikertaa kunnolla Aix-en-Provencessa ja löysimme lounaspaikaksemme Café Le Grillonin brasserian aivan keskustassa, kauniilla plataanipuiden reunustamalla Cours Mirabeaulla. http://cafelegrillon.free.fr/anglais/index.htm (Kuvat eivät tee paikalle oikeutta, kun ihmiset ja heistä lähtevä puheensorina sekä keittiön äänet puuttuvat.)
Brasserie oli poikkeuksellisen komea kaksikerroksinen perinteikkään oloinen ruokapaikka. Klassisesti puetut hyvin kiireiset valkopaitaiset tarjoilijat juoksivat pää kolmantena jalkana täpötäydessä ravintolassa. Väki pöydissä oli mukavan kirjavaa, rupattelu äänekästä ja vaikutti siltä, että paikka oli monen vakioravintola. Siellä tilasimme päivän annokset, jotka sinä päivänä olivat Aioli-lautaset.
Noh, vähän nauratti, kun annos saapui. Se oli todella simppeli: keitettyä perunaa, porkkanaa, vihreitä papuja, keitettyä sipulia, keitettyä kananmunaa, baccala-kalaa ja pari katkarapua ja muutama pala simpukanlihaa. Perunaa oli todella runsaasti eikä ruoka-aineita oltu edes aseteltu saatika leikkailtu mitenkään esillepano mielessä. Mieleen nousi kuvia entisajan "järkevistä" maalaislounaista kovan ulkotyön lomassa. Jotain aika erilaista, kuin millaisessa ravintolamiljöössä istuimme. Silti se jotenkin sopi sinne. Ihmiset tietää, mikä on hyvää ja konstailematonta. Sellainen se ravintolakin oli, koreista seinäkoristeista huolimatta. Perusruokaa.
Tänään katsoin lounasaikaan jääkaappiin ja päätettyäni keittää muutamat jäljelle jääneet uudet perunat ja ihanan terhakan parsakaalin, selailin uudesta Julia Childin keittokirjastamme hollandaise-kastikkeelle ohjetta, kun silmiin osui samaisen keittokirjan oheet aiolille. No, tietysti innostuin kokoamaan aioli-lautasen, olihan alku jo niin lupaava perunoineen ja parsakaaleineen. Jääkaapista löytyi sitten vielä vihreitä papuja ja kananmuniakin. Siinähän oli jo ihan kelpo ainekset kunnon provencelaislounalle!
Aiolin suhteen kuitenkin oikaisin. Meiltä ei löytynyt vanhaa leipää, jota Julia peräänkuuluttaa. Enkä muutenkaan jaksanut ruveta ponnistelemaan. Avasin sinapittoman majoneesipurkin ja yksinkertaisesti sekoitin siihen puristettua valkosipulia. Oikein hyvä tuli. Minulle maistuu valkosipulimajoneesi koska vain. Lisuukkeeksi lautaselle vielä juustoraastetta. Ei varmaan kuulu asiaan, mutta tuntui hyvältä. Ja maistui.
Oltiin niin tyytyväisiä tähän edulliseen, simppeliin, provencelaiseen ruokaamme. Tuli jotenkin kummasti myös kesäinen, ellei peräti juhannusmainen olo tällaisesta lautasesta, joka riemuitsee yksinkertaisista vihannesten mauista. Jälkijättöisesti juhannusfiiliksissä siis söimme "ranskalaisia perunoitamme". Suosittelen kokeilemaan! Ei ikinä arvaisi, miten hyvää tuo voi olla. Sehän meitä siellä ravintolassa naurattikin, että näinkö simppeliä!
Brasserie oli poikkeuksellisen komea kaksikerroksinen perinteikkään oloinen ruokapaikka. Klassisesti puetut hyvin kiireiset valkopaitaiset tarjoilijat juoksivat pää kolmantena jalkana täpötäydessä ravintolassa. Väki pöydissä oli mukavan kirjavaa, rupattelu äänekästä ja vaikutti siltä, että paikka oli monen vakioravintola. Siellä tilasimme päivän annokset, jotka sinä päivänä olivat Aioli-lautaset.
Noh, vähän nauratti, kun annos saapui. Se oli todella simppeli: keitettyä perunaa, porkkanaa, vihreitä papuja, keitettyä sipulia, keitettyä kananmunaa, baccala-kalaa ja pari katkarapua ja muutama pala simpukanlihaa. Perunaa oli todella runsaasti eikä ruoka-aineita oltu edes aseteltu saatika leikkailtu mitenkään esillepano mielessä. Mieleen nousi kuvia entisajan "järkevistä" maalaislounaista kovan ulkotyön lomassa. Jotain aika erilaista, kuin millaisessa ravintolamiljöössä istuimme. Silti se jotenkin sopi sinne. Ihmiset tietää, mikä on hyvää ja konstailematonta. Sellainen se ravintolakin oli, koreista seinäkoristeista huolimatta. Perusruokaa.
Tänään katsoin lounasaikaan jääkaappiin ja päätettyäni keittää muutamat jäljelle jääneet uudet perunat ja ihanan terhakan parsakaalin, selailin uudesta Julia Childin keittokirjastamme hollandaise-kastikkeelle ohjetta, kun silmiin osui samaisen keittokirjan oheet aiolille. No, tietysti innostuin kokoamaan aioli-lautasen, olihan alku jo niin lupaava perunoineen ja parsakaaleineen. Jääkaapista löytyi sitten vielä vihreitä papuja ja kananmuniakin. Siinähän oli jo ihan kelpo ainekset kunnon provencelaislounalle!
Aiolin suhteen kuitenkin oikaisin. Meiltä ei löytynyt vanhaa leipää, jota Julia peräänkuuluttaa. Enkä muutenkaan jaksanut ruveta ponnistelemaan. Avasin sinapittoman majoneesipurkin ja yksinkertaisesti sekoitin siihen puristettua valkosipulia. Oikein hyvä tuli. Minulle maistuu valkosipulimajoneesi koska vain. Lisuukkeeksi lautaselle vielä juustoraastetta. Ei varmaan kuulu asiaan, mutta tuntui hyvältä. Ja maistui.
Oltiin niin tyytyväisiä tähän edulliseen, simppeliin, provencelaiseen ruokaamme. Tuli jotenkin kummasti myös kesäinen, ellei peräti juhannusmainen olo tällaisesta lautasesta, joka riemuitsee yksinkertaisista vihannesten mauista. Jälkijättöisesti juhannusfiiliksissä siis söimme "ranskalaisia perunoitamme". Suosittelen kokeilemaan! Ei ikinä arvaisi, miten hyvää tuo voi olla. Sehän meitä siellä ravintolassa naurattikin, että näinkö simppeliä!
La Fête des Voisins
Pienen katumme päässä talon seinässä on niitattuna ilmoitus kadun asukkaiden La Fête des Voisins -juhlasta tänä perjantaina. Ilmoituksessa pyydetään ottamaan omat ruokailuvälineet ja tuoli mukaan sekä tuomaan nyyttäriruokaa, kuten pizzaa tai quiche.
Jännittää. Mitenköhän siellä pärjäämme tällä suuresti puutteellisella kielitaidollamme. Emme tietenkään jännityksestä huolimatta voi jättää juhlaa väliinkään. Tämä on mielenkiintoinen tilaisuus tutustua hieman paremmin naapureihimme ja päästä maistelemaan muitten kokkauksia.
Googlailu kertoi, että tällaiset juhlat ovat keino ehkäistä eristymistä yhteisöjen sisällä ja että näiden takana on jopa puoluetoimintaa. Jotenkin ilmoituksen tyylin pohjalta tuntuu siltä, että meidän juhlamme takana on yksinkertaisesti kadun väki. Kukaan yhtään virallisempi taho ei ole lappusessa ilmoittautunut erityisesti juhlan järjestäjäksi. Oli miten oli, kiva ajatus ja mukavaa, että joku on pistänyt töpinäksi.
Eilen koiranulkoilutuskiepillä saimme esimakua kadun yhteisöllisyydestä, kun ilmeisesti kadullamme asuva n. 6-vuotias pikkupoika yllättäen ojensi kätensä meidän kehitysvammaiselle pojallemme ja sanoi siinä erittäin ystävälliseti "bonjour!"-käsipäivää. Ihana! Herralle kiitos tällaisista pienistä ystävällisyydeneleistä. Poikien ystävyys tuskin kovin pitkälle voi kehittyä kieli- ja kehitysongelmista johtuen, mutta kyllä poikammekin oli niin mielissään tällaisesta huomionosoituksesta. Sydäntä lämmittää.
Mitä ihmettä sitä tekisi katunyyttäreihin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)