Sunnuntainviettoa vähän siellä täällä

Sunnuntai alkoi normalisti saapuessamme stressittömästi myöhässä seurakunnan kokoontumiseen Vallauriksessa. Musiikki soi jo. Laulua ja puheita sekä rukousta lämpimässä ilmapiirissä. Oikein mukavaa, vaikkakin erilaista siihen nähden millaisiin kirkonmenoihin olemme koto-Suomessa tottuneet.

Sydäntä lämmittävästi täällä seurakunnassa tullaan edelleen meitä jututtamaan, vaikka itse emme kovin aktiivisesti osaakaan ihmisiä lähestyä. Osansa omaan jähmeyteemme on varmasti vilkkaalla pojallamme, joka näin vieraammassa ympäristössä liikkuessaan vie suuren osan huomiostamme.

Tällä kertaa eräänä uutena tuttavuutena meitä tuli tervehtimään nuori afrikkalais-taustaisen näköinen nainen joka kuultuaan olevamme Suomesta, ilahtuneena kertoi tunteneensa yhden suomalaisen entuudestaan, entisen luokkatoverinsa. Hän mainitsi pojan nimeltäkin, mutta koska ulkolaisen suomenkielen ääntämys oli vähän sinne päin, kesti vähän aikaa ennenkuin oivalsin, että kyseessä oli tunnetun Vatasen Arin poika. Kävivät koulua kuulemma ihan tässä lähellä yhdessä eli varmaankin Mouginsin kansainvälistä koulua. Pidemmälle emme asiaa ruotineet. Tämä nuori nainen iloitsi, että nyt hänellä on toinenkin paikka, johon tulla, jos joskus eksyy Suomeen päin. Tottahan toki, hän on meille tervetullut! (Lyhyt Wikipedia-lueskeli paljasti, että eiköhän Vatasen perhe asukin edelleen etelä-Ranskassa, joten olemmekin sitten varmaan ne ainoat, jotka hän tuntee Suomessa elleivät lapset ole sittemmin muuttaneet kotomaahan takaisin).

Päätimme ajella jonnekin kävelylle. Sitä ennen veimme viestin La Colle sur Loupin kylään eräälle viime kesänä tutuksi tulleelle rouvalle, jota emme olleet pitkään aikaan nähneet kirkossa. Jospa hän tulisi meille visiitille jonain päivänä.

Florianin tehdas kirkkaan puron varrella

Päädyimme ajamaan Gourdonin kylään joka mainostaa itseään parfyymiteollisuuden raaka-aineiden lähteenä. Siellä emme olleetkaan aiemmin käyneet. Kylä sijaitsee puoli kilometriä syvän rotkon partaalla ja matka sinne kulki aika huimien maisemien läpi. Matkan varrella pistäydyimme hakemassa matkaevästä Florianin tehtaanmyymälästä orvokkikylän, Tourettes sur Loupin läheltä. Minulla mielessä tietysti, että maistaisin mitä seuraavaksi tilattaisiin La Petite Provencen valikoimiin. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Matka kulki valtavien Manen parfyymi- ja aromitehtaiden ohitse. Heillä on suunnattomat tilat täällä vuorien rinteillä, lähellä parfyymien valmistuksen kehtoa, Grassea. Jotain kutkuttavaa on näissä varsin ilmeettömissä teollisuusrakennuksissa, jotka eivät paljoa kerro ohikulkijalle siitä, mitä niissä valmistetaan ja ketkä ovat asiakkaita. Uskoakseni suuri osa käyttämistämme tuoksuista saattaa kulkea meille Manen laitosten kautta, oli kyseessä sitten Chanelit tai vaikka tavallinen Rexonan dödö.

Gourdoniin saapuessamme sade alkoi lähes sillä minuutilla kun automme pysähtyi parkkipaikalle. Onneksi meillä oli sateenvarjot jokaiselle mukana. Niiden avulla pääsimme tutustumaan kylään.

Jo parkkipaikalla tuoksui jasmiini! Ihan ensimmäisenä piipahdimme pienenpieneen saippuanvalmistamoon, missä mies valmisti saippuoita yläkerran työpajassa ja vaimo myi tuotteita alhaalla myymälässä. On aina ilahduttavaa nähdä taitava käsityöläinen työssään. Sitä olisin voinut jäädä katselemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

Kavutessamme yhä pidemmälle kylään, eteemme aukeni toinen toistaan suloisempia pieniä putiikkeja myyden parfyymeita, saippuoita, karamelleja, oliiviöljyä, taidelasia, yrttejä yms. Tosin samaan aikaan sade senkuin yltyi ja yltyi. Jalat kastuivat, samoin paidan selkämys. Pojan tikkarikin oli vaarassa alkaa valua paidalle. Oli aika palata autolle. Päätimme tulla paremmalla säällä vielä uudestaan - ja varmasti näytämme kylän tulevaisuudessa myös vieraillemme!

Kylä oli toden totta hyvin kaunis, mutta hieman sydäntä särkee se tieto, että sieltä puuttuvat kaikki normaalit kylän palvelut. Ei yhtäkään leipomoa, ei postia, ei ruokakauppaa...eli täysin turistikyläksi on tämä muuttunut. Onhan niitä toki muitakin kyliä, joissa ei montaa ihmistä enää asu vakituisesti. Surullisuudesta huolimatta, hyvähän se on sentään että paikalliset saavat toimeentuloa ja turisteilla on kaunista katseltavaa sen sijaan, että kylä olisi jäänyt yksikseen raunioitumaan. Niitäkin on nähty.

Gourdonin kylä kiven laella. Välissä rotkomainen laakso. 

Yllättävä vesikatkos helteessä

Juuri kun olin ottamassa vettä hanasta aloittaakseni miehelle lupaamani tomaatti-paprika gazpachon valmistuksen lounaaksi, hana vain korahteli. Ensimmäiseksi mieleen nousi kauhukuva ikivanhojen vesiputkiemme turskahtelusta kellariimme ja katumus siitä, ettemme ole tehneet mitään putkien hyväksi. Tarkistus tuotti nopean helpotuksen, ei taida olla sittenkään meidän talossa tällä kertaa tämän vian syy.

Muistin nähneeni jonkin kryptisen näköisen virallisen kyltin pääkadulla pari päivää sitten. Mies lähti kylälle asiaa selvittelemään. Tuli takaisin yhtä ymmällä kuin oli lähtenytkin. Kyltillä ei ollut mitään tekemistä tämän vesipulan kanssa. Emme tosin vieläkään tiedä, mitä kyltissä ilmoitetaan kyläläisille...

Noh, usutin miehen seuraavaksi takaisin kadulle kyselemään joltakulta kadulla, onko heillä vedet katki. Jo alkoi selvitä. Kaikilla tapaamillamme oli veden tulo loppunut yhtälailla seinään kuin meillä eikä kukaan tiennyt syytä katkokselle. Tosin uusi-Madame (M.) osasi kertoa, että uuuuh, juu, jos jossain on putki rikki, silloin "ne" katkaisevat veden kaikilta joksikin aikaa. Sellaista se vain on, kuulemma. Hän oli kipittämässä kovaa vauhtia tyhjä vesipullo kädessään kadullamme. Taisi olla suuntaamassa läheisimmälle suihkulähteelle. Madame joutui pian palaamaan tyhjin pulloin takaisin. Ei tullut edes suihkulähteisiin vettä. Hän sujahti pettyneenä sisälle. Helle oli kova ja jano varmasti kaikilla sen mukainen. Aika ikävä yhdistelmä, kun sisällä talossakin alkaa jo olla lähellä kolmeakymmentä astetta.

Iskin miehelle vesipullon käteen ja käskin viemään naapurille. Samalla hän voisi ojentaa molemmille Madameille suomalaista lakkahilloa ja Marianne-suklaapallosia jotka toimme kiitokseksi kukkien kastelusta.

Yksi jos toinenkin naapuri pisti päänsä ikkunasta kadulle ja vaihdettiin huolestuneina kuulumisia kunkin juomavesitilanteesta. Kaikilla muilla näytti olevan toistaiseksi tarpeeksi vettä juomiseen. Vanhempi Madame eli J. seinän takaa totesi, että hän tarvitsee vettä vain Ricardiin (korjasin tekstiin päässeen konsonanttivirheen, P=R. Ehkä vitsi nyt osuu paremmin :) ja astioiden pesuun! Kaikki saivat tästä makeat naurut.

Oli hienoa nähdä, miten kadulla pidettiin toisista huolta. Täällä aiempina hellekausina ihmisiä todellakin on toisinaan menehtynyt, joskus suurin määrin jopa, joten huoli juomaveden puutteesta on ihan aiheellinenkin.

Oli hauska leikkiä hetken kuuluvansa porukkaan, siinä kun kadulla turistiin, tuli lämmin hyvä olo sisimpäään. Niin ne kriisit saattavat tosiaan näinkin pienessä mittakaavassa lähentää ihmisiä toisiinsa. Herralle kiitos mukavista naapureista ja näistä mahdollisuuksista.

Vesi palasi putkiin hyvin pian ja arki jatkui sitten normaalisti - hieman entistäkin lämpimämpänä :)

Unelma illallisesta Seillansin aukiolla

No nyt vihdoin, 10 vuoden odotuksen jälkeen, pääsin Seillansiin illalla aukiolle plataanipuiden alle illallistamaan! Lasten kanssa kun illallistimme, ilta pimeni vasta loppuvaiheessa eikä lamppuja, jotka 10 vuotta sitten puista tuikkivat enää ollut iltaa valaisemassa. Silti kokemus oli mukava.

Ystävällinen ja palveluhenkinen henkilökunta ahersi puolijuoksua, suihkulähde solisi sinkkiämpäreissä seisoville ruusuille, keltaiset lämpimät katuvalot, lämmin etelän ilta, mukava puheensorina ja astioiden kilinä ympärillä...meillä oli hauskaa ja kaikille löytyi sopivaa sapuskaa.

Muistelen, että silloin kymmenisen vuotta sitten aukion ravintolat jakoivat ulkotilan varsin saumattomasti. Ravintolamme oli nyt aukion ainoa jäljellä oleva, La Gloire de Mon Pere, joka lienee nielaissut aukiolla ennen vanhaan sijainneen kilpailijansa - oletan, sillä asiakkaista ei aukiolla näytä olevan pulaa ainakaan eli tuskin asiakaskunnan puutteeseen on toiminta tuolla runollisella aukiolla voinut lopahtaa. Olihan heillä Michelin-suosituskin, kuten tällä jäljelle jääneelläkin. Vai olisikohan toiselle ravintolalle löytynyt uusi paikka muualta. Mukavampi oikeastaan ajatella niin.

Meidän mielestämme erityisen ihanaa on tämän pikkuisen aukion tunnelma. Keskellä solisee kaunis suuri suihkulähde, aukio sijaitsee kivimuurin sekä ympäröivien talojen suojassa ja siltä lähtee houkuttelevan näköisiä pikkukujia eri suuntiin ylös ja alas. Pari kissaa sekä koirakin käy kujilta aukiolle, pysähtyy nuuhkimaan ja katselemaan.

Ravintolan alkupalat ja jälkiruoat ovat toinen erityisen mainitsemisen arvoinen seikka, sillä ne ovat aivan erinomaisia. Joka tapauksessa La Gloire de Mon Pere on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen lounas- ja illalliskohde.

Ruusuja Seillansin pittoreskille kylälle!

Unelmien täyttymyksiä, osa 1

Matka ja saapuminen etelään oli tänä vuonna erityisen mukavaa.

Ensinnäkin uusi majapaikkamme keski-Ruotsissa päivä-Vikingiltä ajeltuamme oli kaunis ja idyllinen maatalomajoitus B&B-tyyliin. Aivan kuin sisustuslehden maalaisromanttinen unelmatalo! Riski kannatti ottaa. Sängytkin olivat pehmeät, peitteet muhkeat ja ympäristö mukavan rauhallinen. Emäntä oli ystävällinen. Läheltä löytyi aamusella emännän ohjeistuksella lisäksi erittäin hyvin varusteltu ruokakauppa, josta saimme lounastarpeet kylmälaukkuumme. Tosin aamu oli pilvinen ja tihkutti, mutta toiveikkaasti varustauduimme picknic-lounasta varten.

Lounasaikaan Skånessa paistoi aurinko. Sen jälkeen taas satoi, joten lounaame onnistui aivan mahtavasti. Ajomatka sujui hyvin muutenkin. Varmasti sillä tiedolla, että tänä vuonna tämä olisi ainoa pitkä ajopäivämme oli jotain tekemistä jaksamisemme kanssa. Tsempattiin Itzehoeen saakka tuttuun kivaan Mercure-hotelliin. Lapset söivät matkan varrella saksalaisen huoltsikkapäivällisen ja me aikuiset odotimme hotellin huonepalvelun schintzeliä ja paikallista valkoista parsaa. Mies kehui saksalaista olutta.

Aamulla käväisimme hotellin viereisessä supermarketissa ruokaostoksilla. Löysimme pojalle nallekarhun muotoista lauantaimakkaraa ja juustoa! Pakkohan sellaista saksalaista gurmeeta oli ostaa, kun oli niin söpöä lasten mielestä. Itse en tullut maistaneeksi :)

Hampurissa tuuli taas kuten viime vuonnakin junaa odotellessa. Nyt sentään tarkeni odotella terassipöydässä. Lastaus kesti pitkään ilmeisesti lukuisten moottoripyörien vuoksi. Tiedä sitten, mikä siinä kestää, mutta juna pääsi lähtemään vasta runsaasti yli tunnin myöhässä, mutta kun se lähti, oli juhlaa! Ikkuna auki "hytistä" ja ihanat kesätuulet ja junan ruksutus sisään. Kävimme heti ravintolavaunuun ja saimme pöydän, päin vastoin kuin viime vuonna, jolloin emme mahtuneet sisään. Ruoka oli yllättävän hyvää siihen nähden, että kyseessä oli tosiaankin puolivalmista tarjoava junan keittiö. Saksalaista tietysti: bratwurstia, kinkkua ja flammenkuchea pöytään. Oli iloista istua siinä valkoisten pöytäliinojen hohteessa ja auringonpaisteessa. Koira vahti sillä aikaa tavaroitamme "hytissämme". Oikein kätevää.

Junamatka sujui siis hyvin ja pääsimme -toisin kuin viime vuonna- ihan perille saakka. Lueskeltiin kirjoja, pelattiin iPadiä, juteltiin ja hassuteltiin. Minä nautin suunnattomasti kauniista keski-Eurooppalaisista maisemista ja ihanasta kesätuulesta sekä junan äänistä. Ei siinä juuri muuta tarvinnut kuin sen hytin ikkunan.
Illalla konduktööri kävi kysymässä, mitä tahtoisimme aamiaisemme kanssa, kahvia vaiko teetä ja tahtovatko lapset kaakaot. Sitten hän toivotti hyvää yötä. Minä tosin nukuin aika kevyesti noilla kovilla lavereilla ja päättelin junan liikkeistä missä mennään. Välillä juna kitisi niin maan mahtavasti ja kaarteli ja kierteli tiukkoja kurveja. Se oli varmasti Alppirataa. Sen verran jännitti, että oli vaikea olla kuulematta noita kitinöitä ja olla ihmettelemättä toisinaan aika kovaakin junan kallistelua. Muut kylläkin nukkuivat kuin tukit. Olin ainoa, joka pääsi "nauttimaan" alppiajelusta tällä tavoin. Harmillisesti silloin oli aivan pilkkopimeää, joten en päässyt kuitenkaan näkemään huimia maisemia. Takaisintullessa sitten ehkä niitäkin näkee.

Aamulla meille tuotiin kohteliaasti valmiiksi lomakkeet, joilla voimme hakea korvausta junan yhden tunnin myöhästymisestä. Meillähän ei mikään kiire ollut mihinkään, joten saapi nähdä jaksaako moista edes lähteä täyttelemään. Oli kuitenkin hienoa, että tällainen huomioitiin jo tässä vaiheessa.

Aamiainen oli kuten viime vuonnakin, konduktööri koputti oveen ja toivotti hyvää huomenta kera aamiaispussin. Se oli hauska mannermainen sämpylöineen, marmeladeineen ja sulatejuustoineen. Erittäin runsas! Meiltä jäi leipää vielä lounastauollekin ja marmeladit kulkivat aivan tänne omaan jääkaappiin saakka.

Keli Alessandriassa oli napakymppi, ihana kuumottava auringonpaiste, ilma kuumuudesta vähän usvaisen oloinen horisontissa, aivan kuten etelässä kuuluukin. Auton ikkunat auki ja menoksi! Se oli kyllä vähän yllättävää, miten organisoimattomasti tapahtui junan purku asemalle. Tunnelma oli aika kaoottinen. Saksalainen järjestelmällisyys tosiaan taisi jäädä Saksaan ja täällä etelässä homma hoitui sitten enempi omalla painollaan. Mutta hoituihan se sitten kuitenkin.

Italialaiset huoltsikat olivat niin täysiä ja kiireisiä, että emme jääneet jonottelemaan ruokia vaan söimme suosiolla automme perästä stand-up -lounaan. Hain tosin pecorinoa ja parmesania isot kimpaleet kylmäaltaasta vietäväksi ranskankotiin. Mies onnistui nappaamaan jostain pari pizzapalaa lounaan kruunuksi. Oli kuumaa! Ranskan puolella ajoimme suoraan supermarketin pihaan ja minä juoksin sisään ostamaan sapuskaa talolle. Homma purkissa! Lämpöä noin 30 astetta ja talo vielä mukavan viileä. Ihan unelmakeli ja kiitollinen olo onnistuneesta matkasta tänne. Vaikka tulimme niin pitkän matkan Suomesta saakka, ei autossa istuminenkaan aiheuta mitään aversioreaktioita tänä vuonna. Välillä näinkin!

Lähtökuopissa

Taas kun pakkaamme kesän automatkaa varten, kaaos kasvaa päivä päivältä lähes epätoivoon ajaen ja tavarakasapaljous ruokahuoneessa (se on kätevästi talon keskellä) sen kuin tiivistyy, kunnes tavarat juuri ennen h-hetkeä siirtyvät oikeisiin laukkuihinsa ja laatikoihinsa. Tykkään näet nähdä kokoamani tarvikkeet pitkin pakkausoperaatiota. Nyt olemme siinä vaiheessa - pari päivää kun on enää aikaa autoon siirtymiseen - että osa kasoista on jo siirtynyt lopulliseen matkustussijaintiinsa, jonka mukavana oheistuotteena ruokahuoneemme lattia- sekä pöytäpintaa alkaa paljastua pitkästä aikaa. Pian pääsee taas imuroimaankin, huh helpotusta!

Eilen saatiin kokoontaitettava "suksi"-boksi auton katolle ja auto pestyä. Kokoontaitettava (tosin vain pituuden suuntaisesti) boksi on muuten erittäin hyvä lisä autojunamatkustamisessa. Kun täyttää boksin joustaviin kasseihin pakatuilla tavaroilla, junaan siirryttäessä boksin saa nopeasti tyhjennettyä auton takaistuimille ja koko komeuden sujautettua sisälle autoon siinä vaiheessa kun matkustajat kävelevät junaan. Vain kuskille tarvitaan tilaa autossa enää siinä vaiheessa. Ilman tällaista taittuvaa "ihmettä" meillä ei olisikaan mitään asiaa junaan suksiboksin kanssa.

Vähän väliä tulee vilkaistua netistä, että mihin keliin sitä sitten mahdetaan saapua. Määränpäässämme paistaa 10-vuorokauden sääennusteiden mukaan aurinko ja lämmintä pitäisi olla n. 27-32 astetta. Ihan sopivaa minulle, vaikkakin taitaa olla keskimääräistä lämpimämpää kuin yleensä kesäkuun alussa. Toivon, että ennuste osoittautuu oikeaksi. Se olisi oiva alku kesälle. Luut heti lämpimäksi - ja etenkin talo kuivaksi parin viime viikon sateiden jäljiltä!

Vielä on keksittävä mitä veisimme naapurinrouville, jotka ovat talonmiehemme mukaan uskollisesti hoitaneet kadunvarsikasvejamme. Jotain suomalaista olisi mukava ojentaa... googletus tuotti tuloksena mm. suomalaisia marjahilloja. Niitä varmaan kyllä, puolukkaa vaikka. Lisäksi googletus tuotti tulokseksi glögiä! Sitä voisimme pakata tosiaan jo joululahjoituksia varten kun kerran autolla kulkee näppärästi. Samantien keksin hankkia pari pulloa suomalaista marjalikööriä Vikingin tax-freestä lahjavarastooni, jota olen tottunut pitämään yllättävien lahjanojennustarpeiden varalta. Tiedä sitten kenelle ne päätyvät, mutta onhan noita ulkolaisia rakennusmiehiä ja auttajia tässä ympärillä aika liuta jo. Joulun tullen niille löytyy varmasti joku kohde. Hamsteri sisälläni hyrisee tyytyväisenä tällaisen varautumisen ansiosta. Jo ajatuskin saa tyytyväiseksi. Ranskan kaapissa odottelee jo pari Mariskoolia ja Kastehelmi-tuikkua.

Nyt vain perhe terveeksi. Miehelle nousi kuume ja pikkupoika potee vatsaansa.  Jollei mies tokene pian, minä saatan joutua ensi kertaa rattiin Ruotsissa. Onneksi siellä on hyvät ja selkeät tiet. Kyllä tämä tästä. Kunhan selvitämme torstaisen Ruotsin läpiajon, muut suunnittelemamme päivät ovatkin tänä vuonna sitten huomattavasti helpompia.

Herran haltuun!

Vencen helmi: Henri Matissen herkkä kappeli

Vietimme aikanaan kesälomiamme Vencen kaupungin liepeillä aika monta vuotta. Näillä lukuisilla reissuillamme olimme kerta toisensa jälkeen päättäneet, että nyt, tällä kertaa käymme myös Vencessä tutustumassa Matissen suunnittelemaan kappeliin. Myös sen jälkeen aika monen vieraamme kohdalla tuumimme, että josko käytäisiin nyt siellä kappelissakin. Aina se vain jäi, milloin mistäkin syystä, vuosi vuodelta, kunnes vihdoin tämän vuotisella pääsiäisreissullamme onnistuimme hakeutumaan kappelille. Se ylitti ainakin minun odotukseni.

Olimme juuri lounastaneet Vencen vanhassa kaupungissa ja sitä ennen ajaneet varsin pitkän ajelun, joten päätimme hankkia vesipullot ja kävellä kappelille. Tämä La Chapelle du Rosaire sijaitsee mukavan lyhyehkön kävelymatkan päässä Vencen kaupungin keskustasta ja vanhasta kaupungista. Pääsiäisen auringonpaisteessa kävely oli juhlaa. Vanhan kapean rautatiesillan ylitys oli aika huimaa, mutta muuten kävelyreitti oli varsin tavanomainen ja kappeli oli helppo löytää.

Kappeli nököttää aivan vilkkaan tien poskessa, mutta sen puutarhasta puolestaan avautuvat mahtavat rauhoittavat maisemat laskeutuviin laaksoihin ja Vencen vanhaan kaupunkiin, taisi katse löytää ihan Välimerelle saakka. Kiinnitimme heti myös huomiota siihen, että kappelin ja vähän mahtailevankin naapurirakennuksen puutarhat liittyvät yhteen varsin saumattomasti. Sille löytyi selitys myöhemmin, sillä tuo komea naapurirakennus onkin kappelin omistavan dominikaanisen nunnaluostarin omistuksessa!

Erikoista oli, että sisälle päästäkseen tuli ostaa pääsylippu. Yleensä kirkollisiin kohteisiin pääsee ilmaiseksi sisälle. Messun aikaan olisi tosin päässyt ilmaiseksi, mutta ymmärtähän sen, että jostain oppaallekin on palkka maksettava ja kyseessähän on yksityinen kappeli. Kappeliin tutustujalle tarjoutuu mahdollisuus kuunnella varsin hyvän oppaan selostavan paikan historiasta ja arkkitehtuurista. Siellä kannattaa pitää korvat auki.

Meille kerrottiin, että kappeli sai alkunsa siitä, kuinka sairastuttuaan vanhuudessaan Henri Matisse ystävystyi Madame Bourgeoisin, nuoren sairaanhoitajattarensa kanssa. Hän suunnitteli kappelin lahjaksi hoitajattarelleen ja dominikaaninunnien yhteisölle Vencessä, johon Madame sittemmin oli liittynyt. Hän suunnitteli sen hiljaiseksi rukouksen paikaksi, jollaista Madame Bourgeois oli toivonut Venceen. Matissella ja Madamella kuului olleen hyvin läheinen ja luottamuksellinen ystävyyssuhde sekä syvä hengellinen yhteys, jonka tiedostaminen luo erityistä hohtoa kappelissa kävijälle.

Kappeli itsessään on pieni ja herkkä tila, raikas ja vaikuttava. Ihana valoisa rukouksen tila. Turistivirrathan tietysti häiritsevät näin pienen tilan käyttöä hiljentymiseen, mikä on sääli (sanoo itse turistina sisälle päässyt...), mutta nunnat oletettavasti pystyvät käyttämään sitä myös hartauteen aukioloaikojen ulkopuolella.

Kappelissa ei saanut valokuvata lainkaan. Jollet suunnittele matkaa paikan päälle, kannattaa vilkaista kuvia kappelista täältä. Muussa tapauksessa suosittelisin että menet "sokkona" kappeliin. Uskon että niin saat kokemuksesta vaikuttavamman ja olet herkempi näkemällesi. Jotenkin valokuvat latistavat ja luovat turhaan ennakko-odotuksia, ikäänkuin jo tietäisimme mistä on kyse. Mies oli katsellut kuvia etukäteen ja totesi vain, että paikka oli sellainen kuin hän suunnilleen oli odottanutkin. Hän jäi sellaiselle toteamisen asteelle paikan päällä käydessään. Minä sen sijaan tutustuin kappeliin oikeastaan tietämättä mitä odottaa ja olin hyvin vaikuttunut, kokonaisuus kosketti. Tiedä sitten, mutta luulen että on parasta antaa paikan itse puhua ja vaikka jälkikäteen katsoa valokuvia muistin virkistämiseksi.

Ei tosiaan sitten ukkostanut lentopäivänä

- vaikka aamulla heräsin jo ennen kukonlaulua hurjaan tuuleen, joka rämisytti takanluukkuja. Tuuli laantui jo ennen meidän automme käynnistymistä, joten matkalle lähtö sujui aikataulun mukaan.

Sen verran tapahtui kömmiä tällä-kin reissulla, että vaikka Nizzan lentokentän matkatavaralinjaston ruuhkautumisen vuoksi matkalaukkumme merkittiin näkyvillä "HOT"-tarroilla jotta ne kerkiäisivät lennollemme, yksi laukku jäi jälkeen ja saapui vasta päivän myöhässä kotiin.

Noh, ei se mitään. Tuovathan ne myöhästyneen laukun sitten perille, kuten ovat tuoneet ennenkin. Saamme sen sitten suoraan kotiovelle kunhan laukku kerkiää maailmalta kotiin. Ikävä vaan, että jälleen juuri se laukku, johon olimme pakanneet "tuoksuvat" ranskalaiset juustot jäi jälkeen. Jäimme vähän funtsimaan. Näin on käynyt pari-kolme kertaa aiemminkin.

Saattaapi olla, että tuollainen "tuoksuvainen" laukku herättää esim. huumekoirien mielenkiinnon eikä laukku mokoma sitten pääsekään kulkemaan sellaisena liukkaasti liikehtivänä "HOT"-matkatavarana kuin sen pitäisi, vaan jääkin erityistarkasteluun ja myöhästyy koneesta ja todennäköisesti sen myötä myös jatkolennolta jos on kovin lyhyt vaihtoaika. Ja meillähän oli.

Jälleen kerran katoamisilmoitusta täyttäessämme Helsinki-Vantaalla sitten kysäisin kenttävirkailijalta, että mahtaisiko koira-haju-juusto-myöhästyminen -päättelyssäni olla mitään järkeä. Saattaa siinä ollakin, totesi tyttö. Tämä juustolaukkuongelmamme täytyy nyt ottaa vakavaan pohdintaan ja löytää uusia toimintatapoja pakkaamiseen. Nyt olin hölmösti pakannut kaikkea todella tärkeätä, kuten pojan koulukirjan, hänen tuliaisensa, omat kosmetiikat yms. juuri tuohon samaiseen juustolaukkuun.

Talvella meille kävi lisäksi niin, että laukkuja oli pidetty oikein hyvin lämmitetyssä tilassa ja juustot olivat sen vuoksi päässeet niin hurjan ylikypsiksi ja hurjan "tuoksuisiksi", että lensivät suoraan roskikseen päästyään perille. Harmihan se oli. Nyt sentään olivat vielä käyttökelpoisia, vaikka kaikki vaatteet pitikin vahvan "tuoksun" vuoksi pestä uudemman kerran.

Eihän nuo tuomamme juustot ole kalliita, pari euroa kipale, joten suuresta konkurssista ei ole kyse, vaikka pilalle menisivätkin. Silti tietysti on sääli joutua heittämään pois ruokaa ja olisihan se kiva, että tavarat saapuisivat ajallaan muutenkin.

Jatkossa harkitsemme huomattavasti tarkemmin mihin matkalaukkuun laitamme juustot, jos niitä nyt enää viitsii lennoilla kuljetella - ellei sitten käsimatkatavaroissa. Käsikuljetukseen täytyy kyllä keksiä hajutiivis pakkaustapa ennen kuin ilkeää ottaa matkustamoon mukaan. Tiedä sitten.

Nyt syömme juustoja kovaa vauhtia pois. Jotenkin eivät nuo niin pitämäni kodintuoksutuotteet tunnu ihan voittavan voimakkuudessa näitä maitovalmisteita. Aina kun joku avaa jääkaapin, tulee juustot vahvasti mieleen - puhumattakaan siitä kokemuksesta, kun joku saapuu taloomme ulkoa raikkaasta ulkoilmasta! Alkaa olla jo ikävä muita tuoksuja kotiin.