Meillä on uusi pormestari

Uudet tuulet puhaltelevat. Näyttää siltä, että kylää tullaan näiden vaalien jälkeen hallitsemaan humanistisista lähtökohdista, hyvin nykyranskalaisesti, mitä minä Ranskan asioista nyt ymmärrän, eli aika vähän, tällainen osa-aikakyläläinen/-ranskalainen kun olen.

Nettisivuillaan tämä poliittinen liittymä, josta pormestari nousee, vastaa kyläläisissä nousseisiin vastalauseisiin ja kuuluttaa selkeästi kunnioittavansa uskontoja, mutta kieltää rakennuttavansa kyläämme yhtään uutta temppeliä, synagoogaa, moskeijaa tai kappelia. Hmmm. Sinänsä ihan oukei (kristillisestä näkökulmasta, sillä onhan kylässä jo kirkko sekä useita kappeleita). Mietin kuitenkin, mistä nousee tällainen tarve kuuluttaa tämä asia julkisesti. Ehkä siitä, että he ovat tässä uudessa hallintojoukkueessaan todellakin hyvin humanisteja ja siksi ehkä kylässä on kampanjan aikana noussut pelko tietynlaisesta radikalismista jos maille rakennettaisiin uuden porukan luvalla esim. moskeija. Meidänkin merkille panemamme kylän sisäiset arabi/muslimi vs. läntisperäiset/kristityt -jännitteet taisivat tulla tuossa esille.

Porukalla näyttää lausuntojensa perusteella olevan hyvältä kuulostava tarve ja suunnitelma pitää kyläelämä palveluineen elossa ja parantaa sen elinehtoja. Luodaan uusille yrittämistä kokeileville edullisia mahdollisuuksia kokeilla siipiään kivijalkakauppatiloissa edullisin vuokrin, helpotetaan kylän yrityksiä käyttävien asiointia parkkipaikkojen lisäämisellä jne.

Hienolta kuulostaa se pieni ele, että pormestari heti alkajaisiksi luopuu kaupungintalolle merkityistä parkkipaikoista kaupungintalon edustalla torin laidalla ja päättää merkitä ne asiakaspaikoiksi virastolle nimettyjen paikkojen sijaan. Tälle aplodit. Vanhusten asuminen, lääkäripalvelut yms. päätetään taata jatkossakin kylän sisällä, he lupailevat edelleen.

Saas nähdä muuttuuko uuden porukan myötä kylän lupamenettelyt virallisemmiksi. Siinä voi olla vanhoilla kyläläisillä kestämistä, sillä näyttää jo meidän lyhyen kokemuksemme perusteella siltä, että jos todella mennään Toulonissa tai muissa kaukaisissa kaupungeissa päättävien virkamiesten päätösten mukaan, aika paljon jää kylässä asuvilta tekemättä asuntojensa parantamistoimenpiteitä - tai ainakin ne jäävät jossain määrin tyngiksi. Ei siis sillä, että huijata pitäisi, mutta kyllähän tuo tulee toteutuessaan hankaloittamaan elämää, ei siitä mihinkään päästä. Ja minä olen sentään vanhan rakennuskannan suuri ihailija!

Tähän liittyen oli helpottavaa kuulla katonrakennustiimiltämme, että emme taida tarvita rakennuslupaa kattomme korjaamiseen! Toki tuollaiseen yksinkertaiseen vanhan katon uusimiseen sen olisi saanutkin luultavasti aika helpolla, mutta moiset hakuprosessit vievät aikaa ja saattavat vanhan kylän miljöön kyseenollessa ponnahdella virastosta toiseen pariinkin kertaan ennen kuin lopullista päätöstä hakija saa kuulla eli aloittaa rakentamaan.

Olisiko nyt se kesä käsillä

- jolloin ajamme Espanjaan kotikylästämme?

Ei sillä, että olisimme Provenceen ja Ranskaan kyllästyneet, mutta kun nuo mahdollisuudet ovat niin moneen ja matka lyhyt ja kesä pitkä (vaikka ei se kyllä pitkältä lainkaan tunnu, vaan päin vastoin!).

Siitä saakka kun oivalsimme, että mökkimme sijainti etelä-Euroopassa tuo meidät ihan päivän ajomatkan päähän "vaikka mistä", olemme silloin tällöin kuvitelleet erilaisia retkiä Välimeren ympäristöön. Tiesimme toki, että ensimmäiset vuodet mökillä menisivät omilla nurkilla pyöriessä, mutta kyllä jossain vaiheessa saattaa alkaa menojalkaa vipattamaan ja silloin on kiva ottaa kurssiksi vaikka Espanja, johon emme ole oikein päässeet koskaan tutustumaan sen paremmin. Pariin otteeseen olemme Barcelonan kaupunkivilinässä käyneet, mutta muuten espanjalaisuus on jäänyt aika vieraaksi.

No nyt olemme vilkuilleet karttaa ja miehellä on jo ajoreitti katsottuna. Ajamme ehdottomasti läpi cassoulet-alueen. Hän tahtoisi saada tätä aitoa possu-papu-makkara-ankka-pataa sen kotiseuduilla omien kokkailujensa malliksi - uskon, että tämä on se johtotähti tässä matkassa :) Ravintolakin on jo katsottuna: Maison de Cassoulet Carcassonnessa! Reissun ajankohdaksi on valikoitunut kesäkuun puoliväli, luultavasti juhannusviikko. Silloin ei pitäisi olla vielä liian kuuma kiertää paikkoja sitten määränpäässä..

Matkassa riittää vielä suunniteltavaa, mutta sen verran tiedämme, että päätimme yöpyä ajomatkalla Ranskan puolella, vaikka hyvin voisi ajaakin saman päivän aikana ihan Espanjaan saakka. Matkanvarrella pistäydymme jHs. katsastamassa kuuluisan rantakaupungin, Saintes-Maries-de-la-Merin, jonne perinnetieto kertoo Maria Magdalenan kera muun seurueen Jerusalemista rantautuneen kun heidät ajettiin pois Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeisissä kristittyjen vainoissa. Paikka ja tarina kiehtoo meitä, joten tottahan toki pistäydymme, kun kerran ohi olemme ajamassa. Arles taitaa valikoitua yöpymiseen.

Suunnitelmissamme tähtäämme Välimeren rannikolle rajan tuntumaan, Costa Bravalle. Mielessä siintää jokin kaunis pieni valkoiseksi kalkittu kalastajakylä, jossa mukava pieni ja rauhallinen hotelli voisi toimia majapaikkanamme pari yötä. Katsotaan, löytyykö sellaista. Vähän suurempi kaupunki, Girona, näytti kuvissa hurmaavalta, joten sinne taidamme yrittää pistäytyä myös.

Mutta tätä ennen on pääsiäinen Ranskassa sekä hankkiutuminen kesänviettoon autojunaa hyödyntäen. Niitäkin tässä jatkuvasti hiljalleen työstämme.

On mukavaa, että on innostavia suunnitelmia. Herra sitten päättää, mitkä saavat toteutua - jos mitkään. Sille yritän aina jättää tilaa. Vaikka asiat kuinka kivoilta meistä kuulostaisivat, Herra tietää parhaiten, mikä on kaikkien kannalta parasta. Siihen luottaen on mukava edetä niin matkasuunnitelmissa kuin elämässä yleensäkin. Ei tarvitse runnoa mitään oman tahdon mukaan, aina on hyvä niin tai näin, kun on aidosti vapaa - vaikka välillä tulisikin takkiin vähän tai enemmänkin. Mutta asia on myöskin jännästi niin, että sitä vähemmän nuo pettymykset pääsevät satuttamaan, mitä enemmän jättää Herran huomaan.

Eli: Herran huomaan ja Herran rauhaa kaikille, niin matkahaaveiden, -suunnitelmien kuin koko elonkin suhteen! Sitä toivon sydämeni pohjasta. Vapautta, luottamusta ja rauhaa. Että niissä saisimme pysyä.

Kattoremonttikatsaus

Eihän se huvittaisi, mutta tehtävä se on. Koko katto uusiksi, arrrgh. Kyllä me nyt kolmen viikon sadesaldon eli 1m vettä taivaalta, jälkeen olemme päätyneet sittenkin hyväksymään koko katon korvaamisen uudella. Osa tuosta metristä vettä oli päätynyt makuuhuoneemme lattialle.

Niinpä kolmen miehen työryhmä (kaksi enkkua, yksi ranskalainen) kävivät talvilomaviikon lopulla talollamme kartoittamassa työn laajuutta ja meidän toiveitamme.

Neuvottelu kesti kauan. Siinä vaiheessa kun seisoimme kaikki rakkaassa makuuhuoneessamme (terassin alapuolella) ja ryhmän brittipäällikkö vihdoin esitteli hänen ja ranskalaisrakentajan huimaa visiota poistaa ei vain koko talomme katto, vaan samalla myös meidän makuuhuoneemme katto, niin että taivas paistaa sisään ja kaikki entinen korvattaisiin makuuhuoneemme osalta sitten uudella betonikatolla, joka roikkuisi noin 30 cm tämänhetkistä alempana eli madaltaisi makuuhuoneemme aivan minimiin. Se muuttaisi samalla kauniin porvaristalomme valkoisen kattoparruisen kattomme kipsilevytasakatoksi. Rakentajat olivat silminnähden innoissaan tästä suunnitelmasta.  Me puolestamme emme olleet lainkaan valmistautuneet siihen, että tuo huone muuttuisi.  Tässä vaiheessa alkoi tilanne tuntua aika epätodelliselta. Silloin parahdin hädissäni -vaikka olin tavallaan päättänyt että olisin lähinnä taustalla ja aika hiljaa- että olen sydämeltäni konservointihenkinen arkkitehti ja mieluusti näkisin jotain vähemmän raskasta tehtävän talollemme ja etenkin tälle kauniille huoneelle ja sen tunnelmalle.

Parahdukseni jälkeen tilanne tuntui ikävästi jatkuvan samanlaisena. Puhemies ei tainnut oikein ymmärtää, mitä surin katon poistossa ja tunnelman muuttumisessa ja oli ilmiselvästi tulkinnut puheeni raskaan remontin välttämisestä painoltaan raskaan rakenteen välttämiseksi. Hän ei lainkaan ymmärtänyt sitä, että huoneen 1700-luvun tunnelma olisi arvokas. Tuntui, että suo syveni. Silloin jätin kaiken Herran käsiin ja mielessäni sanoin, että hoida sinä tämä, minä en taida nyt osata - ja avot!- ykskaks ryhmän suunnittelija tarttui asiaan ja osoitti yllättävää ymmärrystä talon rakennushistoriaa kohtaan sekä hyvin pian hän keksi sellaisen kokonaisratkaisun, jolla saisimme vuotamattoman katon, makuuhuoneen pysymään täysin entisellään ja lisäksi bonuksena terassiltamme "aina" haaveilemamme mahtavat näkymät vuorille, kylän kattomaisemaan ja "pikku"-Alpeille! Olin äimänkäkenä. Hurjasti huonompaan eskaloituva tilanne kääntyikin yks-kaks mitä parhaimmaksi tilanteeksi! Oli se hienoa.

Mitään suunnitelmistamme ei ole vielä saatu hyväksytettyä paikallisella viranomaisella - joka on tunnetusti ja meidänkin kokemuksemme mukaan aika - hmmm. - "joustava" sääntöjen tulkinnassa. Joustavuus on usein ensikatsomalta kyläläisten etu, mutta se toisaalta luo tilanteita, joissa kyläläiset päätyvät rakentamaan sääntöjen vastaisia rakennelmia suullisen luvan varassa, luottaen siihen, ettei kukaan valita. Kylässä eletään käytännössä joiltain osin vähän niinkuin virallisten sääntöjen ulkopuolella, vaikka kaikki päällepäin ja etenkin paperilla näyttääkin siltä, että sääntöjä kunnioitetaan ja niitä tulisi noudattaa. Anarkiaa kaukaisia päättäjiä kohtaan ehkä. Sinänsä söpöä yhteishenkeä, mutta tänä vuonna vaihtuu 25 vuotta kylää johtanut pormestari uuteen. Miten käy jatkossa kaikkien niiden jotka hänen suullisella luvallaan ovat rakentaneet virallisten lupien vastaisesti...toivottavasti ei mitenkään. Ja mitenköhän meidän tapaustamme mahdetaan käsitellä tällä kertaa... nähtäväksi jää.

Kuvankaunis Menton sitruunan sadonkorjuun aikaan

Mentonin sitruunafestivaalit vetivät meidät aurinkoisena maanantaina Italian rajalle tutustumaan vihdoinkin tähän kauniiseen vanhaan kaupunkiin. Monasti olimme sen kaunista rantabulevardia ajaneet illansuussa, mutta siihen siihen rooliin se tähän saakka oli jäänyt, ohikulkupaikaksi matkalla Italiasta kotiin.

Menton on ihastuttava (puhun nyt vanhasta kaupungista) pastellisävyinen sokkelo, joka kapuaa ylös aika jyrkälle mäelle komeasti heti Välimerestä. Tulee mieleen jokin musikaalilavastus, niin makea on tunnelma näissä herttaisissa sokkeloissa.

Kirkonaukio. Kirkko on omistettu arkkienkeli Mikaelille. Arkkienkelin kirkko on vasemmalla.

Näkymä Välimerelle saman kirkkoaukion vastakkaiselta puolelta. Henkeäsalpaavaa kauneutta. Taustalla näkyy Italian rannikkoa. Aukiolta pääsee melkein suoraan rannalle laskeutumalla monen monta kerrosta portaita.



Kirkon sisäänkäynti.

Arkkienkeli Mikael kirkon katossa. Miehen mielestä kaunein kirkko koko Rivieralla - niistä joissa hän on käynyt.

Kevät-talven satoa pikkukaupan edustalla. Appelsiineja ja sitruunoita sekä kumkvatteja ihanasti käsittelemättöminä ja selvästi tuoreina, josta merkkinä lehdet hedelmissä yhä kiinni. Appelsiinit Sisiliasta 2,90€/kg, sitruunat Mentonista 3,50€/kg.

Sitruspuut kaikkialla lähistöllä näyttävät kovin suloisilta pienine klementiineineen, mehevine appelsiineineen ja pirteine sitruunoineen. Minä nautin siitä näystä aina vain. Tarpeeksi eksoottista minulle, en kyllästy siihen näkyyn varmaan koskaan. 

Viimeinen ehtoollinen erään talon seinässä.

Saavuimme kotiin tuoreiden, käsittelemättömien uuden kevään satoa olevien mentonilaisten sitruunoiden kera. Nyt ne odottavat pääsyä puristimeen. Tehdään ainakin C-vitamiinipommimehua.

Näissä mentonilaissa sitruunankuorissa on kuulemma erityisen hyvää sitruunan eteeristä öljyä, josta on nautittu jo 1400-luvulta saakka Grassen hajusteteollisuutta myöten.

Minä taidan kuoria ainakin muutaman sitruunan kuoret ja kuivaan ne provencelaiseen tapaan kiehkurana keittiön tangossa myöhempää kokkailua varten. Mihinkähän pataan vai kuumaan viiniinkö ne sitten päätyvät... Ainakin näyttävät hauskoilta - ja tuoksuvat!

Ja vielä ruokailusta

Olemme kovin viehättyneet ranskalaisesta tavasta koko perheen kokoontua kotiin lounaalle kesken työ- ja koulupäivän. Tapa, joka lienee vähitellen häviämässä kiireemmän elämäntyylin alta.

Iloksemme olemme kuitenkin huomanneet, että meidän kylän ala-asteelta kulkee aikamoinen liikenne lounastunnin aikoihin, kun vanhemmat oletettavasti yhä noutavat jälkikasvuaan kotilounaalle. Puodit pistetään kiinni ja kaikilla on kulttuurisellisesti lupa ottaa kunnon tauko. Sitten kylän liikenne hiljenee vaisuksi pariksi tunniksi.

Meni sitten kotiin perheen pariin tai ystävien kanssa lounaalle, mittavaa lounastaukoa tunnutaan noudatettavan isommissakin kaupungeissa, lukuunottamatta aivan suurimpia kauppakatuja ja -ketjuja ja turistialueita. Turha siis on yrittää puoteihin sisään useampaan tuntiin, kun on tauon paikka siinä joskus puolenpäivän ja kello neljän välillä. Tietysti jokainen pulju kuitenkin aloittaa ja lopettaa taukonsa hieman eri aikoihin, jottei asia olisi liian suoraviivainen tai helppo muistaa.

Mittavan lounastauon jälkeen ei niin haittaa vaikka työpäivä venyisikin pidemmälle iltaan, onhan sitä saanut levätä ja ravita itsensä ihan kunnolla ja parhaassa tapauksessa vielä viettää aikaa perheenkin parissa.

Jostain luin tutkimuksesta (juu, en muista lähteitä mutten malta olla mainitsematta), jonka mukaan ranskalaisten työteho on yllättävän korkea. Uskoisin, että tällä mojovalla lounastauolla on vahva osuus siihen, että koko työpäivä paiskitaan paremmin tehoin.

Tietenkään kaikki eivät voi edes etelä-Ranskan välimerellisessä kulttuurissa nauttia näistä pitkistä lounaista. Nykyään etenkin suuremmat työpaikat voivat olla eri linjoilla ja lisäksi kovin kaukana kotoa tai lasten kouluista, mutta näin ideaalitasolla hehkutan tällaista. Romantikko kun olen.

Eikö olekin hassua, että juuri tällaisella päivän pätkäisyllä ja maltillisella suhtautumisella supertehotyöhön, saadaankin aikaan juuri sitä, mitä varmaan moni pelkäisi menettävänsä ottamalla työpäivän keskeltä aimo viipaleen vapaa-ajaksi!

Luukut kiinni ja piiiiitkälle lounastauolle, rupattelulle, hyvälle ruoalle, ehkä lasilliselle viiniä ja vielä jälkiruokakin siihen päälle. Sitten otetaan iisisti ja palataan työmaalle uusissa voimissa, on kuin olisi uusi päivä! Onnea Provencessa :)

Jatkoa kiehtomisesta

Niin, ja sitten on se ruoka.

Ruokailuun paneudutaan ajankäytöllisesti niin ruoanlaiton kuin sen nauttimisenkin suhteen. Ei sillä, että vatsanpalvontaan tulisi ryhtyä, mutta sitä asennetta arvostamme, että kun kerran syödä joka tapauksessa tarvitsee, miksei sitä voisi tehdä hyvin ja kiirehtimättä. Yhteinen ruokahetki yhdistää ja lujittaa perhesiteitä.

Tässä tulee esille jälleen se ajan varaaminen asioihin, slow life, josta pidämme. Jos kerran pataruoan kestää kypsentyä sen 3 tuntia, sille varataan se 3 tuntia eli "laitetaan ruokaa" jo hyvissä ajoin etukäteen niin suunnitelmin kuin ennakkovalmisteluinkin.

Ruoanlaitto tuntuu olevan muuallakin Välimeren ympäristössä arkea ja vähän kaikessa mukana, vähintään ajatuksissa, eikä suinkaan ahneuden, vaan viitseliäisyyden vuoksi. Toki lopputuloskin on yleensä syötävämpää sekä terveellisempää kuin pikaruoka ja sehän se sitten kannustaa tähän elämänasenteeseen entisestään.

On hämmästyttävää, miten lähes jokaisesta pikkubaarista seudullamme saa esim. suunnattoman onnistuneita ja meheviä jauhelihapihvejä. Kiireisimmät turistipaikat ovat erikseen ja niissä olemmekin toisinaan saaneet varmaan huonoimmat ruoat, muttei sellaisissakaan ollenkaan välttämättä aina saa huonoa ruokaa.

Puhun nyt ihan sellaisista tavallisenkin kansan lounaspaikoista, kuten meidän kylän "edesmennyt" Bar du Clos (nyt on uudet omistajat ja työntekijät, joten olemme vielä vähän epävarmoja siitä, jatkaako Barin ruokalista suosiossamme). Jauhelihapihvi paistettiin siellä (oih, niitä muistoja!) - ja oikeastaan joka paikassa Ranskassa - puolikypsäksi ja se oli tehty reilusta, tuoreesta ja erittäin maukkaasta naudanlihasta. Siihen simppeli sinihomejuusto-, pippuri- tai sienikastike ja ranskalaiset sekä salaatti ja siinä kaikki. Tuota annosta olisi kuitenkin voinut tarjota kenelle tahansa kulinaristille, veikkaisimme. Ei mitään lisäaineiden tai grillimausteiden makuja, sapuskat oli tehty aidoista raaka-aineista baarin omassa keittiössä ja tuoreeltaan pöytään. Erittäin yksinkertaista, kuten usein hyvä ruoka onkin.(Älkää kuitenkaan kokeilko tätä medium-jauhelihapihviä normijauhelihasta kotona! Puoliraakaan pihviin tulee olla jotain muuta tavaraa kuin mitä kaupoista normaalisti löydämme)

Ja voi jukra, nyt kun vauhtiin pääsin, supermarketissakin eritellään erilajisten nautojen lihat, ihan kuin meillä kotomaassa perunalajikkeet. Ja erilaisia lihamestarin leikkaamia lihapaloja löytyy niin että meillä päässä pyörii! Valikoimat todentotta houkuttelevat tuomaan vaihtelua ruokapöytään. Lihatiskistä ihan supermarketistakin löytyy niin pupua, lammasta, nautaa, sikaa kuin erilaisia kana- ja riistalintujakin kaikennäköisinä paloina. Huh, puhumattakaan kalatiskistä lukuisine kalalajikkeineen ja kaikkine äyriäisineen, simpukkalajeineen, rapuine ja hummereineen. Eikä ole edes juhlapyhät.

Mutta kohtuus kaikessa. Minä voisin elää pelkällä maksalaatikolla oikeasti, mutta on se kyllä kivaa kun on joskus mahdollisuus ja pääsee toteuttamaan luovuutta myös keittiössä koko perheen ja ystävien iloksi. Ranskassa se ei edes maksa paljoa!

Mikä Ranskassa meitä niin kiehtoo

Taas nokka osoittaa kohti Provencea ja Ranskaa. Mikä se saa meidät pakkaamaan ja lähtemään sinne aina kun vain tilaisuus järjestyy, monta kertaa vuodessa?

Onhan se vähän hassua, kun matkustaminen sinänsä ei ole mikään välttämättömyys. Arvatenkin motiiveita suunnata juuri Ranskaan ja omaan kylään löytyy tietysti aika paljon, jotta tätä viitsimme harrastaa. Tässä muutamia ehkä vähän karrikoitujakin välähdyksiä siitä, mikä sikäläisessä olemisessa meitä viehättää ja kiehtoo.

Ensinnäkin arki pienissä kylissä on yksityiskohtien ja hetkien huomioimista. Sisäänpäinkääntyneiyys, katse kohti katua tai ohi kanssaihmisten kiirehtiminen eivät oikein sovi tähän yhteisöön. Otetaan katsekontaktia vastaantulijaan, huomioidaan hänet ja tilanne sekä tervehditään, tuli vastaan kuka tahansa.

Aamuisin ostamme leivän pienestä leipomosta, kävelymatkan päästä kotoa. Sinne voi piipahtaa minuutissa- parissa, vaikka takitta, oli talvi tai kesä. Perinteistä kumpuava ja aito slow life on kauniisti ja alleviivaamatta tapahtumien taustalla. Leipomossa jonossa seisoessa jokainen sisääntulija ottaa katsekontaktin, hymyilee ja tervehtii niin kanssa-asiakkaitaan kuin myyjääkin. Samoin käy, kun joku poistuu pikkumyymälästä, hän osoittaa hyvästinsä sekä hyvän päivän/illan/alkuillan -toivotuksensa niin asiakkaille, rouville ja herroille, kuin myyjättärellekin ja muut vastaavat lähtijälle, vähintään hymyllä ja nyökkäyksellä, yleensä vastatervehdyksellä. Tähän pieneen pysähdykseen toivotuksineen menee kunkin elämästä ja arjesta ajallisesti vain pikkuriikkinen parin sekunnin tovi ja energiaakin hyvin vähän, mutta kylän ilmapiirille tällaisella huomaavaisuudella on valtava merkitys.

Samaten pikkumyymälöissä asioidessa saa seurata paikallisten kuulumisten vaihtoa, kuinka ostotapahtuma ei ole ainoastaan tarvittavan tavaran omistuksen vaihtamista. Siinä vaihdetaan ystävällisiä sanoja, kuulumisia, jaetaan myötätuntoa ja vahvistetaan yhteisöllisiä siteitä. Tämä tehdään tahdikkaasti ja luontevasti. Tässä meidän perheellä on vielä kovasti opeteltavaa - juuri ja juuri saamme ne tavallisimmat tervehdykset jotenkin ymmärrettävästi ulos suustamme ja helposti sitä hämmentyy, kun joku kysyykin jotain, mikä ei sovi oppikirjasta oppimaame vuorovaikutustilanteeseen. Silloin sitä vähän punastelee ja yrittää selittää, että anteeksi nyt, mutta nyt  meni vähän ohi tuo mitä juuri sanoit. Haaveissamme osaamme joskus sitten merkityksellisemmin ottaa osaa tähän ystävälliseen sananvaihtoon.

Kylissä tiedetään, että keskenään on toimeen tultava. Persoonallisuuksien erot ja karheudet on niiden esille tultua lopulta painettava villasella. On hurjan terveellistä, ettei pääse pakoon kanssakyläläisiä. Tietyissä rajoissa tietenkin.

Ihan kaikesta ei valiteta, vaikka oletetaan tietysti, että kaikki on viimeisen päälle ammattitaidolla tehtyä ja että kaikilla tekijöillä on ammattiylpeyttä. Se on ollut hieno asia, jonka olemme oppineet Ranskan myötä. Tämä vaativa asiakkaan asenne, joka jopa kunnia-asiaksi joskus tuntuu täällä pohjois-Euroopassa nousevan, se saa väistyä ja antaa tilaa harkinnalle. Okei, joskus käy jollakulla kömmähdys, tylsää, mutta niin se vain on. Nykyään emme ole heti suunapäänä vaatimassa oikeuksiamme. Asiaa mietitään tovi ja useimmiten ei sitten tahdokaan nostattaa pölyä, vaikka siihen olisi muka oikeus. Toki oletamme silti, että palvelut ovat hyviä eikä meille ehdointahdoin tehdä vääryyttä. Jotenkin tämä asia kietoutuu toisen ihmisen, työtään tekevän, kunniaan ja huomaavaisuuteen meidän puoleltamme. Asiat eivät olekaan ihan niin mustavalkoisia, kuin mihin olimme aiemmin oppineet muualla. Eivät ne muuallakaan varmasti loppujen lopuksi niin mustavalkoisia ja selviä ole, mutta Ranskassa tälle nyt olemme muukalaisina herkistyneet ja se on ollut hyvä opetus.

Ainiin. Yhteisöllisyys katkeaa jotenkin kylän arabiväestön ja muun väestön välillä. Arabiväki pysyttelee suurimmaksi osaksi omissa porukoissaan ja naisetkaan eivät aina ihan auliisti vastaa toivotuksiini kadulla. Se on surullista, vaikka ymmärränkin mistä tällainen johtuu.