Yleisiä huomioita Espanjan puolelta

En tiennyt oikein mitä odottaa kun lähdimme tuolle reissulle. Olin käynyt aiemmin muutamaan kertaan Barcelonassa ja kerran Teneriffalla. Siinä Espanjan tuntemukseni.

Saavuttuamme Espanjan Kataloniaan, olimme viettäneet jo runsaat pari viikkoa Ranskassa, joten olo alkoi olla jo varsin kotiutunut Ranskaan tapoineen. Yllätyinkin ensiksi siitä, miten espanjalaiset vaikuttivat ranskalaisia huomattavasti totisemmilta ja vähemmän kontaktia ottavilta. Yhtä ystävällisiä ja vikkeliä tervehdyksiä ei välttämättä tullut edes hotellin respasta, eikä katsekontaktia tai hymyäkään niin automattisesti kuin Ranskassa. Olin tästä jopa vähän hämmentynyt ja jäin miettimään, oliko jokin vialla, alue jotenkin erityisen köyhää ja siksi väki masentunutta (olin kuullut ikäviä tarinoita valtavasta työttömyydestä yms.) vai missä vika. Tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että se nyt vain on kait sitten Espanjanmaan tapa olla vähän pidättyväisempiä kuin naapurimaan Ranskan väki. Naapurukset näyttäytyivät silmissämme vähän niinkuin Suomi ja Ruotsi.

Iloisesti yllätyimme Espanjan puolen ruokien edullisesta hintatasosta. Ravintolaruokailu maksoi parhaimmillaan 1/3 siitä mitä Ranskassa tai Suomessa joudumme pulittamaan tästä ilosta. Useimmiten samaan hintaan kuuluivat koko menu ruokajuomineen ja digestiveineen päivineen. Viimeisenä päivänä tajusimme onneksi vielä nopsasti piipahtaa paikallisessa supermarketissa ja tehdä edullisia viini- ja ruokahankintoja auton takalootaan; mm. chorizoa, riojaa, cavaa ja raikasta omena- sekä persikkadigestiveä. Harmitti vain, ettei ollut kylmäkuljetusmahdollisuutta!

Tällainen erikoisuus tarttui ostoskoriin supermarketista. Oli niin vekkuli etiketti, että oli pakko ostaa ja keksiä käyttötarkoitus jälkikäteen. Ilmeisesti kyseessä on andalusialainen ravitseva "sokeriruokohunaja".


Rosesin kaltaisessa rantakapungissa turistimassojen keskellä piti olla kyllä tosi tarkkana ruokapaikan suhteen. Gironassa jäimme komean näköiseen turistihaaviin ja sen maistoi lautasella. Muuten onnistuimme välttämään pahimmat karikot Trip Advisorin ja Michelin-suositusten avulla suunnistaen. Niiden avulla löysimme mm. suurenmoista mereneläväpaellaa tarjoilevan perheravintolan Can Granyelan Rosesista ihan turistirysien keskeltä. Sinne päädyimme syömään sitten vielä toiseenkin otteeseen. Samat annokset eli paella suurenmoisin pohjaan tarttuvin karamellisoitunein liemin ja riisein, sama kevyt ja raikas sangria - ja se kannatti. Paikan henkilökunta oli lämminhenkistä ja palvelualtista. Loppuillasta tarjoilijoiden perheet tulivat heitä vastaan odottelemaan lapsineen päivineen. Sitä oli hauska katsella. Taisivat kaikki olla toisilleen jollain lailla sukua. Panin merkille saman ilmiön kuin aikanaan Italiassa, että kaiken ikäiset miehet olivat aivan lääpällään pikkulapsiin ja vauvoihin; kävivät niitä suukottelemassa, kutittelemassa ja lepertelemässä vaunun yllä töittensä keskeltä. Se oli liikuttavaa.

Se suurenmoinen paella. Lusikalla saimme kaavittua pannun reunoista ja pohjasta parhaat palat!

Raikas, kesäinen uusi ilo: sangria. Näitäkin oli monenlaisia. Tämä oli raikkain. Yllättävän raskaitakin versioita saimme eteemme toisinaan. Etenkin yhdessä ravintolassa, jonka yllättävän makea sangria sai aikaan levottomuutta jo ensi hörppäisyillä. Siitä jäi suurin osa juomatta.

Salaatit eivät tuntuneet olevan katalonialainen vahvuus tai sitten tilasimme väärin. Aidot tapaksetkin jäivät kokeilematta, kun otimme niitä jo matkan varrella lounaaksi juuri ennen rajanylitystä. Mielellämme kokeilisimme niitäkin lisää.

Ensi kerralla - jHs - tahtoisin tutustua paikalliseen ruokakulttuuriin etukäteen hieman tarkemmin, jotta tietäisimme mitä ja mistä etsiä lautaselle, jotain "aitoa" ja juurevaa. Tälle reissulle lähdimme aika sokkona tämän suhteen, vaikka mies onkin varsinainen foodie. Vasta kotiin päästyämme tartuin kirjahyllymme Espanjan ruokakulttuuria esittelevään kirjaan. Jos vaikka sitä etukäteen lukemalla löytyisi toisella kerralla enemmän aidosti kiinnostavia ruokapaikkoja - vaikka pääasiahan on, että on ruokaa! Siitä olemme kiitolliset päivästä päivään, vaikka ainahan se vähän harmittaa jos oikein varta vasten tuntee tulleensa huijatuksi kuten nyt Gironassa tuntui jossain määrin käyneen.

On aina hyvä palata siihen, että onneksi saimme tänäänkin ravitsevaa ruokaa ja puhdasta juotavaa kaiken muun Jumalan lahjoittaman lisäksi. Ruoan riittävyys on aikamoinen ihme maailmanlaajuisesti ajatellen.

Cadaquès, Dalin kotikylä

Katalonian majapaikkaamme, Rosesin kaupungin lähellä sijaitseva Cadaquès oli matkaa suunnitellessamme yhtenä vaihtoehtona majapaikaksemme, joten tahdoimme käydä sitäkin katsomassa. Mies tahtoi samalla nähdä entisen viisinkertaisen "maailman parhaan ravintolan",  El Bullin, sijainnin. Lähdimme siis ajoreissulle. Se vei meidät hurjien reunuksettomien vuoristosorateiden kautta tuohon pieneen poukamaan, jossa Bulli sijaitsi. Bulli oli tyhjänä huolimatta huhuista, joiden mukaan se avautuisi uudestaan. Ruksi ruutuun, se tuli nyt nähtyä.

Matka jatkui Cadaquèsin rannikkokylään, joka sijaitsee meidän majapaikastamme hieman pohjoiseen. Cadaquèsissa ovat kuulemma majailleet taitelijat, niin Picasso kuin Dalikin aikanaan enkä yhtään ihmettele, nyt kun kylässä olen käynyt. Tämä vaatimaton ja pienimittakaavainen kylä tuntui heti kotoisalta, vaikka siellä parveilikin turisteja aikamoisesti. Se oli rakennuskannaltaan viihtyisä ja hauskasti mutkitteleva rantaviiva loi ihania pieniä poukamia ja minisatamia kylän sisään. Talot vastasivat kuvitelmaani espanjalaisesta kalastajakylästä, valkeiksi maalattuja/kalkittuja söpöläisiä vierivieressä raikastavan Välimeren tuulissa. Kylä on nähtävästi viisaasti suojeltu liialta visuaaliselta kasvamiselta sillä, että kylän laajentuessa tietyn rajan ylitettyään, rakennukset ovatkin aivan maaperän värisiä, ikäänkuin kukkuloilta kerätystä liuske(?)kivestä koottuja asumuksia, jotka maastoutuvat mainiosti ympäröiviin kukkulanrinteisiin. Oiva ratkaisu, jolla on onnistuttu säilyttämään kylän "alkuperäinen" silhuetti ja muka-koko.

Komea talo, komein räystäänalaisin keramiikkakaakelein...kuva ei ihan tee oikeutta tosin.

Keramiikkamyymälöitä oli useampia tarjoten toinen toistaan ihanampia ja herkullisempia väri-ilotteluja. Cadaquèsista löysin vihdoin kaipaamani keramiikkakulhon. Olin nimittäin joskus ostanut jostain (en edes muista mistä!) parikymppisenä suuren sinivalkoisen salaattikulhon, joka jossain vaiheessa sitten hajosi. Siitä saakka olen kaivannut sille työn jatkajaa ja nyt sellaisen löysin. Onnistuin tekemään ostopäätöksen myös toisessa keramiikkapuodissa joka myi myös värikkäitä kaakeleita. Valitsin pikapikaa valikoiman väri-iloittelua Ranskankotiimme laitettavaksi jonnekin "sitten joskus" kun remontti on siinä vaiheessa.

Tässä muutama kaakeli. Kaakelit löytänevät paikkansa keittiömme ultramariininsinisen kaakeliston koristeraitana.

Sangria-tapas -settini. Risti taitaa päätyä keittiöömme.

Uutuudet vieretysten, vaikkeivät ole ihan kaveruksiksi tarkoitettuja.

Hetelmiä odottamassa käyttöön pääsyä. Sitruunaa ja appelsiinia jo laitoinkin sangriaan, jota reissumme tuloksena päätin opetella tekemään.

Viikko Esp...Kataloniassa alkoi Carcassonnesta

Niin, Espanjan lippuja ei näkynyt yhtäkään koko matkamme aikana, mutta Katalonian lippuja sitäkin tiuhemmin. Se tuli ainakin selväksi, että emme taineet sittenkään käydä tosi-Espanjassa, vaan Kataloniassa.

Nimihämmennyksestä huolimatta lomamme onnistui oikein hyvin. Onnistuimme pilkkomaan ajomatkan tarpeeksi pieniksi pätkiksi ja valitsimme kauniita National-teitä moottoriteiden sijaan, joten jaksoimme kaikki mainiosti. Mennessä lounastimme tien poskessa viinipellon laidalla omia eväitämme ja lähikapungin leipää. Jäätelöllä kävimme Salon de Provencen kaupungissa sen huipulla sijaitsevan linnan kupeessa.

Illalla saavuimme sitten yöpymispaikkaamme Carcassonneen, jonka linna jätti kaikki ennen näkemämme linnat ja linnoitukset varjoonsa. Linna oli upea ja kätki muuriensa kätköön entisen kataarikylän kauniine kujineen, suloisine puoteineen ja lukuisine ruokapaikkoineen. Mies oli jo valinnut meille cassoulet-ravintolaksi Dame Carcasin, joka sijaitsi mukavasti kävelymatkan päässä hotellilta kauniissa vanhassa kaupungissa muurien sisällä ja meillä oli siellä pöytä odottamassa. Ihanan helppoa ja monella tavalla aivan nappi valinta.

Cassoulet oli herkullista ja ilta onnistunut. Onnistuneen aterian jälkeen oli erityisen hienoa kävellä iltakävelyä kauniisti valaistujen linnanmuurien muodostamassa lavastuksessa. Oli kiva, ettei tarvinnut ajaa ravintolaan eikä aterian jälkeen takaisin hotellille, vaan saimme sopivan lyhyen kävelyn kumpaankin suuntaan.

Vähän hölmöjä olimme tosin sen suhteen, ettemme ottaneet kotoa tälle reissulle mukaamme yhtäkään sateenvarjoa. Saapuessamme Carcassonneen satoi kissoja ja koiria! Kastuimme litimäriksi tyhentäessämme autoa. Sitten ostimme resepsuunista kalliit hotellin mainossateenvarjot - emmekä avanneet niitä ensimmäisten parin kymmenen metrin matkan jälkeen kertaakaan matkamme aikana enää - tosin kannoimme niitä mukanamme paikkaan jos toiseenkin. Tiedättehän, silloin ei tietenkään sada. Eikä satanut.

Juhannusviikonloppua kylillä

Juhannusviikonloppuna joka kylässä ja kaupungissa soi musiikki. On meneillään koko Ranskan kattava vuosittainen musiikkijuhla, Fete de La Musique, johon liittyy myös lukuisia ilmaiskonsertteja minne tahansa mieleen tulee lähteäkään.

Ohjelmaa oli luvassa myös meidän kylässämme, mutta alkuillasta piipahdimme rannikolla Frejusin kaupungissa iltakävelyllä haistelemassa meren tuoksua ja ihastelemassa iltavalaistusta luvatulla Marché Nocturne eli yötorilla.

Noh, Frejus on vähän sellainen turistipaikka, etenkin siellä huvivenesataman alueella, jolla me olimme. Iltatorikin paljastautui krääsämarkkinoiksi, mutta ilta oli kaunis ja lämmin. Pienestä markkinapettymyksestä huolimatta kävelytimme Noah-koiraa ihan tyytyväisenä leppeässä ilta-auringossa etsien lapsille lupaamaamme jäätelöbaaria. Siinä sivussa pari halpaa pellavamekkoakin tarttui haaviimme näistä turistikojuista - vai kävimmekö me sittenkin heidän haaviinsa...

Jäätelön jälkeen oli tarkoitus palata kotiin ruokaa laittamaan jotta saisimme jääkaapit tyhjäksi huomista lähtöämme varten, mutta nälkä kurni sen verran, että keksimme syitä jäädä satamaan ruokailemaan ja jättää jätski väliin.

Satamassa oli rivirivissä turistiravintoloita, mutta yksi helmi taisi löytyä; Le César, jonne juuri ja juuri mahduimme sisälle. Paikka olikin kaikkein suosituin ja siistein noista näkemistämme ravintoloista. Koirakin pääsi sisälle "ruokailemaan", kuten täälläpäin usein onneksi käy. Sapuska oli erinomaista, otimme menuun jonka kautta tulee kokeiltua sellaisiakin annoksia, joita ei ehkä muuten tulisi tilattua. Nyt sellaisia olivat alkuruoka, kampasimpukka-carpaccio inkiväärin, rucolan ja sitruunapallosten kera. Oli kerrassaan mainio, kevyt ja uusi makukokemus. Myös pääruoka oli meille poikkeuksellinen valinta; rapurisotto joka sekin oli suussasulavaa beurre blancin kera.

Panin merkille, että taas annoksessa oli pystyssä käristettyjä chorizoviipaleita, lisuke, jota en ole ennen tätä kesää muistaakseni saanut juuri missään. Onkohan tämä jokin uusi muoti-ilmiö vai olenko vain tilannut "vääriä" annoksia törmätäkseni tähän rapeaksi paistettuun makkaraan aiemmin. Olen itse joskus esim. munakasta tehdessä vahingossa ylipaistanut chorizoa kotona, tämä maistuu aivan samalta. Ihan hyvältä siis, mutta tulee hassusti jotenkin ne omat epäonnistumiset elävästi mieleen ihan väärässä kontekstissa.

Juhannuspäivän ateria oli siis oikein onnistunut, vaikka suunnittelemamme uudet perunat joutuivatkin nyt sunnuntain menuuseen.

Myöhään illalla kotikylän aukiolle autolla noustessamme, kaupungintalon edustalle kootulla pienellä lavalla lauleskeli tyttö Abbaa "I will survive..." ja tunnelma oli iloisen oloinen, nuoret tanssahtelivat pienissä porukoissaan, lapsia juoksenteli innoissaan ja jälleen nuo karnevaalikojut tarjosivat herkkujaan ja leikkejään värikkäin valoin ja hyvin tuoksuin. Ei missään silminnähden humalaisia, ei tappeluita (kiistojahan täälläpäin aiheuttaa kaikken herkimmin liikenne, ei yöelämä). Tästä syystä täällä nämä iltayöhön sijoittuvat tapahtumat ovat aina olleet mukavan kotoisaa ja raikashenkistä aktiviteettia ihan lapsiperheillekin. Ajoimme ohi pohtien osallistumista.

Olisi ollut mukava näyttää naamamme kyläläisten parissa, mutta edellisen illan valvomisen jäljiltä peti kuitenkin kutsui, joten menimme oitis vain nukkumaan. Naapurin madame M. näytti myös tulevan samaan aikaan kotiinsa nätissä kesämekkosessaan. Toivotimme vain hyvää yötä toisillemme. Onneksemme musiikkijuhla ei näinä ilmaistointipäivinämme enää tule uniimme, vaan saimme uinahtaa jo ennen klo yhtä, jolloin juhla päättyi.

Mies totesi tämän musiikkijuhlan olevan varmaankin onnenpotku kaikenmoisille kellaribändeille, sillä koska musiikkiesityksiä näköjään kaivataan ja kelpuutetaan ihan jokaiseen pikkukylään, luulisi, että kaikille halukkaille löytyisi esiintymislava, jolla loistaa tämän yhden illan vuodessa ainakin. Kyllä nuokin varmaan olivat ihan oman tienoon väkeä, jotka tuossa meidän minilavallamme eilen esiintyivät. Näissä kylän musiikkiesityksissä onkin ainakin meidän aikanamme ollut aina sellainen hauska kotikutoinen karaoke-fiilis. Ihan sööttiä.

Juhannusjuhla ystävien parissa

Olemme niin monena vuonna viettäneet kesäkuun loppupuolta ulkomailla, että minkäänlaisia suomalaisperäisiä juhannustraditioita ei ole juurikaan päässyt omalle perheellemme muodostumaan. Niinpä juhannus usein on mennyt - ikävä kyllä - ohitsemme lähinnä kalenteria katsoessa toteamuksella, että hei, nyt on/eilen oli/huomenna on juhannus! Sitten jatketaan elämää, missä ollaankin.

Tänä vuonna asia oli mennä ohitse samaan malliin kuin aiemmin. Viime vuonnahan saimme juhannusvieraiksemme tänne Ranskaan veljeni perheen. Silloin juhlimme merenelävien parissa. Kyläkin otti osaa juhliin järjestäen musiikkikonserttia yms. tanssahtelua torilla. Nyt olimme järjestäneet juhannuksen ajankohdasta - jälleen! - tietämättöminä rennon pizzaillan Nizzassa nykyään asuvan bisnestuttumme/kollegan kanssa tänne meille perheiden kesken. Mukavaahan se oli, että tuli vieraita. Ilta sattui olemaan myös maailman cupin Ranska vastaan Sveitsi -ottelun ilta. Niinpä. Sitäkään emme tajunneet kutsua esittäessämme.

Noh, kaikesta vähäisestä suunnittelemisesta huolimatta kaikki sujui verrattomasti ja ylitti hurjasti odotuksemme! Vieraat saapuivat ranskalaisittain sopivasti myöhässä. Ei se mitään, tarkoitus olikin hakea pizzat kylän baarista, eli mikään ei päässyt kylmenemään ja me saimme lisää kallisarvoista siivousaikaa!

Ilta oli ihanan lämmin, tarjosimme vieraille aperitiivit terassillamme ilta-auringossa. Tajusimme onneksi avata hyllystämme löytyneen etiketittömän pullon, jonka ostimme pääsiäislomalla vieraillessamme Grassen lähistöllä ihanassa pienessä perinteisessä oliiviöljypuristamossa. Isäntä oli itse valmistanut tätä sitrushedelmäinfuusiojuomaa ja möi sitä, näin suomalaiselle hämmästyttävää kyllä, ihan ilman minkäänlaisia etikettejä, sisällysluetteloita, nimiä yms. Maistatutti juomaa meillä ja heti heräsi jo siellä talven viileydessä kesäiset fiilikset, joten kaukonäköisesti hankimme sitä pullollisen kesää odottamaan. Ja täällähän se meitä sitten odottikin hyllyllä. Sen verran mystinen pullo tosin oli ilman etikettejään, että ihan heti emme kyllä itsekään muistaneet, mikä kumma tuo tuollainen puteli onkaan. Muutama päivä kului, ennenkuin saimme muistista kaivettua pullon tarinan. Onneksi muistimme ja nyt pääsimme tarjoilemaan tätä hyvää nektaria vieraillemme ja se olikin suksee!

Sitten alkoi maailman-cup -pelin aloitusaika ja tulikin kiire pizzoja tilaamaan. Kylän aukiolla väki olikin jo täydessä vauhdissa valtavan tv-valkokankaan edessä innoissaan Ranskaa kannustamassa. Hauska vilske kävi, lapsia, koiria, kaikenlaisia kyläläisiä, pillejä, torvia ja huuteluita, hurraata ja kauhistuneita kohahduksia. Ihanan tiivistä. Onnistuimme järjestämään pienen pöydänkin meille hiekkaiselta aukiolta muiden seasta. Tuolit haettiin omalta terassilta ja avot - meillä oli oma näppärä kisakatsomo tunnelman keskipisteessä! Pizzatkin järjestyivät tutusta ravintolasta, vaikka baarista ei oletuksistamme huolimatta eilen tarjoitukaan pizzaa. Baari tarjoili pöytiin juomat. Mikäs siinä oli istuessa ja ihmetellessä. Puoliajalla soi musiikki ja lapset tanssivat. Aukiolle oli ilmestynyt juhannuksen kunniaksi myös mm. pomppulinna, hattarakioski, narunvetokoju ja crepes-kioski. Jokaiselle jotakin.

Ranska voitti, kaikki olivat riemuissaan. Jälkiruoka tarjoiltiin terassillamme, nyt etelän yön syvässä pimeydessä, lämpimän valon keilassa; oman kylän mansikoita ja (hmm. espanjalaisia...) mustikoita chantilly-kermavaahdon kera (yritin jotain suomalaistyyppistä juhannusmaista) sekä vieraamme laittamaa mahtavan hyvää ja täyteläistä browniesia ja tietty jätskiä.

Istuimme vielä iltaa pitkään terassillamme kunnes kello kahden tienoilla yöllä vieraamme lähtivät ajamaan kohti Nizzaa. Heille oli tulossa aamulla remonttimies hommiin, joten emme päässeet tarjoamaan yösijaa. Me napsautimme ilmanvaihtolaitteet päälle ja kaaduimme sänkyihimme tyytyväisinä ja Herralle kiitollisina.

Oli hauska juhannusaatto ja olipa ihanaa, ettei se tänä vuonna mennyt ohi aivan huomaamatta! Juhannuspäiväksi olen hankkinut uusia perunoita ja - tilliä! Maistuukohan se lapsuuden suomalaisjuhannuksilta...saa nähdä.

Ennen illan Juhannusateriaa, pakkaan ja valmistelen maanantain lähtöä Espanjaan minilomallemme. Mies tuolla innostuneena suunnittelee (ties monennettako kertaa :)) ajoreittiä, ruokailumahdollisuuksia ja sen sellaista.

Turistimeininkiä Cannesissa

Viime viikolla helteisen työpäivän päätteeksi tahdoimme keksiä lapsille jotain mukavaa ja uutta tekemistä. Päätimme heittäytyä turisteiksi ja lähteä Cannesiin jätskille sekä turistijuna-ajelulle! Pojalle kun on ollut kotikaupungissa Turussa suuri elämys päästä koululuokkansa kanssa turistijunalla kaupunkia kiertämään. Siitä on puhuttu kierroksen jälkeen jo kohta kai pari vuotta. Tuntui siltä, että juna olisi aika varma veto.

Auto jätettiin festivaalipalatsin alle parkkihalliin. On muuten todella helppo ratkaisu parkkiongelmiin. Sitä on sieltä noustessa sitten heti La Croisettella, josta myös junat lähtevät. Siinä matkan varrella sovitimme tytön kanssa käsiämme Angelina Jolien kädenjälkiin. Hänellä on vähän pidemmät peukku ja etusormi kuin minulla, muuten oli aika hyvä match.

Noh, meille selvisi, että illan viimeinen juna lähtisi vasta tunnin kuluttua, joten lähdettiin kävelylle sisäkortteleihin. Kävimme mm. vilkaisemassa miltä näyttää oikean juna-aseman tienoon brasseria, josta saimme suosituksen uudelta tuttavaltamme lentokoneessa hiihtoloman päätteksi. Sitten kävelimme tuttuun artesaani-jäätelöbaariin Glacier Vilfeu Pere et Filsiin jätskille. Baari on sisustettu 50-luvun amerikkalaisittain ja jäätelöt ovat hyviä. Mansikka maistuu oikealle mansikalle ja banskussa on ihan banaanin paloja joukossa etc. Tätä suosittelee myös mm. aluetta ilmeisen hyvin tunteva Helena Petäistö Nizza-kirjassaan, huomasimme kun saimme kirjan lahjaksi vuosi sitten.

Jätskien jälkeen kiirehdimmekin jo junalle, jonne myyjä päästi yllättäen poikamme ilmaiseksi sanoen, että poika on hänen kaverinsa ja hymyili lämpimästi päälle. Se oli sydäntälämmittävää, erityisesti tällaisessa kaupallisessa kohteessa kuin Cannes. Ei se juna mikään ihan halpa ollutkaan. Oltiin kärppänä valitsemassa paikkoja ja junassa tököttämässä ihan ensimmäisinä.

Tuntui hauskalta tehdä yhdessä jotain näin perusjuttua ja vähän hölmöäkin. Kaikkia nauratti ja tunnelma oli mukava. Itse ajelulla ääninauhalla käytiin läpi aika lailla tuttuja juttuja filmitähdistä ja kuuluisuuksista, hotelleista ja luksuselämästä, mutta näimme siinä kierrellessä myös muutamia meille tuntemattomia sisäkortteleita, jotka oli kiva nähdä. Ihan viihtyisän näköisiä asuinpaikkoja nätteine aukioineen ja petanque-kenttineen.

Astuimme junasta vanhan kaupungin yllä seisovan linnan pihalla näköaloja ihailemaan ja päätimme siitä sitten jättää junan ja kävellä alas satamaan Pizza Cresciin, jota myös tämä uusi lentokonetuttavamme oli suositellut. Se olikin onnistunut paikka. Saimme pöydän ulkoterassilta kovasti hihittelevän saksalaispariskunnan vierestä. Istuimme siinä sitten ihanassa lämpimässä kesätuulessa, iho vähän punoittaen päivän paahteesta. Oli niin kesälomafiilikset, että!

Miehen pizza oli aivan täyskymppi! Salamipizza. Parasta pizzaa mitä hän on kuulemma koskaan saanut Ranskassa. Minä feilasin, kun yritin syödä karpisti ja valitsin kalamaresit. Ihan hyviä ne olivat, mutta pizzapaikkahan tuo on ja sitä olisi pitänyt tietysti tilata. Ensi kerralla sitten hellitän ja tilaan minäkin tuon ihmeellisen hyvän salamipizzan. Oijjoi, kun muistelenkin sitä.

Ilta oli hyvin rentouttava, kuin miniloma. Suosittelen tällaista hassuttelua muillekin. Tekemisen ei niin kovin ihmeeellistä tarvitse olla, kunhan ollaan yhdessä rennosti unohtaen työkiireet sun muut. Eikä tosiaankaan tarvitse matkustaa Cannesiin tätä varten :) Meillä se nyt sattui olemaan tässä lähellä. Junia, pizzerioita ja muuta kesäistä tekemistä löytyy kyllä paikasta kuin paikasta.

Eikä, mikä kumma koiramagneetti minä olen!

Mies on pääsääntöisesti kuljettanut Noah-koiraamme ulkona täällä ollessamme. Aamulla hän herää pissatuslenkille ja iltasella toiselle ja muutaman päivälläkin. Muuten me kaikkihan saamme täällä runsaasti liikuntaa rampatessamme neljän kerroksen väliä ees-taas päivät pitkät.

Noh, tänään lounaan jälkeen poikkeuksellisesti minä lähdin syli täynnä roskapusseja ja palautuspulloja kierrätysastioille yhdistäen sen lenkitykseen. Astuin ulos koiran hihna siellä jossain muovipussien joukossa tiukasti sormissa ja poika perässäni kohti kierrätys keräystä ja roskiksia. Ajattelin, että palautamme pullot ja heitämme roskat ensin ja sitten tehdään pojan kanssa mukava aurinkoinen kyläkierros koiran iloksi.

Mutta ei. Pääsin kolmisenkymmentä metriä talolta, kun ns. baarikoira ja sen suuri musta koirakaveri lyöttäytyivät kylkeemme haistelemaan pikkuista koira-rääpälettämme. Noah ensin antoi suuren kuonon haistella, mutta hyvin pian alkoi ärsyyntyä kun kaverit vaan eivät jättäneet häntä rauhaan. Koirien kuonot olivat suurinpiirtein tämän meidän haukun vartalon pituisia. Minä sitten yritin komennella koiria ja vähän kasseillakin hätistelin, mutta ei. Ei ne olleet moksiskaan. Noah senkun murisi lisää ja haukahtikin ja aloin jo nähdä vähän ärtymisen merkkejä siinä isossa mustassa, joten vedin Noahin väkisin nauhasta perässäni, koirat meitä seuraten kierrätysastioille ja heti kasseista eroon päästyäni nostin koiramme syliin ja lähdimme oitis kohti kotia. Koirat seurasivat, mutta jättivät koiramme rauhaan. Poika oli vähän järkyttynyt.

Ei ne koirat vihaisia olleet, eivät varmaan vaan käsittäneet mitä sukupuolta tämä leikattu pentumainen olentomme on ja siksi piti haistella ja ihmetellä. Mutta kun minä pelkään koiria!

Miehelle ei koskaan käy näin. Olisiko niin, että koiratkin vaistoavat, että minä olen heikko nainen (ja pelokaskin vielä!), mutta mies on pomo ja silloin ei tulla häiritsemään?! Saattaa olla, että meidän koirammekin vaistoaa minun pelkoni. Palattuani mies ihmetteli, että on se kumma, kun hänen kävelylenkeillään ei koskaan tapahdu mitään tällaista. Niin. Mutta hyvä, ettei. Voipahan hän ainakin ulkoiluttaa Noahia rauhassa ja hyvissä tunnelmissa.

Olisi se kiva, jos Ranskassakin koiria pitäisi pitää hihnassa - löytyisi vähemmän koirankakkaakin jalkakäytäviltä. Nythän ei kukaan kerää vapaana kulkevien jätöksiä, vaikka niistä ilmeisesti kuuluisi 450€ sakot koiran omistajalle. Haaveilen siitä, että joku päivä tämä toteutuu tässäkin kylässä...