Aamulla kuulin kyllä kellonlyönnin aukiolta, että kello on kymmenen vaikka olin harmillisesti unohtanut kylän kirkon tiistaiaamun klo 10 messun - kunnes asettauduin mukavasti uudelleen sänkyyn klo 10.06. Sitten muisti alkoi pelata.
Ponnahdus ylös. Äkkiä pikapesu ja jotain tarpeeksi peittävää ylle. Juoksin parisataa metriä kivikujia kotiovelta ja olinkin jo perillä. Kirkon ovi oli apposen auki ja pieni joukko seurakuntalaisia kokoontuneena kivikirkon viileään sisätilaan, pappi lopetteli juuri päivän evankeliumitekstin lukemista. Sydän juoksusta pompottaen istuin alas takapenkkiin, mieli rauhoittui, pääsin osallistumaan rukouksiin ja sain siunauksen - ehtoollisellehan en mene, kun en ole katolisen kirkon jäsen. Lyhyt ja puutteellinen osallistuminenkin toi lämpöisen rauhan.
Miten ihana tapa aloittaa päivä! Tällaisesta kirkon läheisyydestä olen unelmoinut jostain syystä jo kauan ennen kunnon uskoontuloani.
Jotenkin se minusta vain "kuuluu" olla niin, että kirkon kutsuvat kellot kaikuvat kylässä, kirkkoon on lyhyt matka ja seurakuntalaiset ovat oma kylän väkeä ja pappi on tuttu. Puhdasta sanaa, pysyvyyttä ja yhteisiä arvoja, tietoa siitä, että olemme kaikki suuntautuneet samaan päämäärään ja tahdomme toisillemme hyvää.
Kun päivä alkaa rukouksella, on kaikki hyvin. Kiitos Herra Jeesus!
